Lisää harrastelua

Kalliolla kiipeily tuntuu olevan harvinaista herkkua nykyään. Mutta jotain sentään. Moisseenvaara oli taas hyvä paikka ottaa tuntumaa kiveen ja saada metrejä alle. Kalliolle lähti mukaan Pielisjokiseudun toimittaja kyselemään lajin ihmeistä. Saas nähdä minkälainen kuva annettiin lajille tällä kertaa. Asiallisia kavereita tosin kaikki mitä meidän porukassa oli, että eiköhän sieltä hyvää juttua tule.

Toimittaja visualisoi muuvit © Heikki Pitkänen

Risto Reipas © Heikki Pitkänen

Kiipeilyn suhteen tuli kiivettyä vitosen trädi Risto Reipas. Ensinousijan maininta oli että helppo varmistaa. Silti tuntui että vähä deathblockia ja pitkiä varmistuvälejä oli. No ylös päästiin ja mukava oli varmistella sammalmättäällä istuen Heikkikin kallion päälle.

Riston topissa.

Itkupotkuraivari 6c+ © Heikki Pitkänen

Koittelin taas myös 6c+ släbikruksia reitillä itkupotkuraivari. Itku meinas kyllä tullakin. Vaikeeta on mulle toi släbittely pikkujalitsuilla ja onnettomilla otteilla. Tykkään kyllä släbijutuista, mutta ei taida olla vielä tekniikka takaraivossa. Ja kenkiäkin vois aina syyttää, mutta ei se kyllä niistä oo kiinni, vaikka vaikuttaa kyllä asiaan. Varpaat ja sormet oli hieman hellänä. Mutta pitää vaan jatkaa projektointia, tuntuuhan se paremmalta jos ne joskus menee. No menee se, on mulla jo muuvit kasassa.

Oonksmää liian kiinni kalliossa? © Heikki Pitkänen

Hyvät eväät = hyvää kalliokiipeilyä © Heikki Pitkänen

Pate ja kissa ja Mikko © Heikki Pitkänen

Loppupeleihin tein ensinousun uuteeen sporttireittiin. Vaikeutta tuolla hienoudella on 4 ja nimeksi annoin (ennakkotiedoista poiketen ja poliittisesti korrektimmin) vauhti. Valokuvaa tuosta kiipeilyihmeestä olla vielä saatu, mutta semmonen vertikaali ja oterikas pätkä se on. Tuon seinämän putsaushan tuli tehtyä pari viikkoa sitten kun kävästiin Juhan kanssa hieman kehittämässä kalliota. Käveltiin siinä ja kateltiin että tuossahan on ihan ok seinä. Juha lähti pulttaamaan omaa vanhempaa reittiaihiota ja minä päätin laskeutua ja kattoa onko siellä mitään. No putsasin oikeestaan koko linjan ja sitten ylärillä testasin pultin paikat ja Juhakin antoi siunauksen niille, joten eikun pora laulamaan ja yläankkuri ja pultit saatiin samana päivänä kallioon. Vauhdikasta toimintaa siis.

Voishan sitä hieman hankalampaakin reittiä tehdä, mutta samahan tuo oli tekaista, kun kerta siellä oltiin. Toivottavasti saa paljon nousuja. Mulla onkin ollu vähä ajatuksena, että jos reitin vuoteen saa tehtyä, niin hyvä on. Tosin onhan mulla noita reittejä mielessä useampikin, ihan eri kallioillakin.

Harrastelua

Normaalia kalliokiipeilyä pääsin viimein harrastamaan. Kipeä sormikin toimii teipattuna yllättävän hyvin. Kyllä nää kevään ekat kalliokiipeilyt tuntuu aina mahtavalta. Erona viimekeväiseen huomasin pienemmän liidipelon. Pultteihin tippuminen teknoilujen jälkeen on huomattavasti mukavampaa. Ihan huippufiilikset jäi kiipeilystä ja toi kyllä mukavasti motivaatiotakin.

Teknoiluista pitänee mainita yksi reitti joka tuli kiivettyä. Eli Havukkavaaran ns. projekti. Reitti on ilmeisesti teknoiltu viime vuosituhannen puolella ja tasona A3. Vaikeinta on ehkä päästä seinälle. Pitkän tutkimisen jälkeen päädyin copperheadiin, jonka jälkeen oli sarja pieniä kiiloja, peckereitä yms pikkukamaa. Noin 2/3 reitistä tulee iso vaakahalkeama, johon saa pommit varmistukset. Tästä homma helpottui niin henkisesti kuin teknisestikin.

Pääsin toppiin.

Jos sporttireitin lopussa on jeejee -fiilis niin teknoreitin lopussa on lähinnä huh-helpotus-fiilis. Sitten onkin hetken rauhallinen fiilis, kunnes on taas ajo päällä.

Teknobileet jatkuu

Useista yrityksistä huolimatta en ole päässyt vielä vapaakiipeilemään. No vähän yläköysiteltiin, kun tehtiin uusia reittejä. Muuten olen käyttänyt kiipeilyaikani yksinäiseen teknon harjoittamiseen Vuorivaarassa.

Hiljainen seiväshyppääjä A2+ oli erittäin mielenkiintoinen probleema. Se on vähän kuin shakkia kallion kanssa, kuten eräs teknoileva herrasmies minulle asiaa kuvasti tästä lajista. Tuo ilmaisu kävikin reitille hyvin. Aina tuli kohta, jossa näytti että eihän tästä voi päästä eteenpäin. Vaikka piissit olivat välillä 30 cm välein, ylöspäin päästiin ja lopulta toppiinkin. Tuli esim. hakattua pehmeämpi kiila 45 asteen negalle, semmoiseen 4 mm halkeamaan ja se kesti vielä roikkumisen. Lisäksi knifebladet, pecker ja huukkailut oli tarpeen reitillä.

Hiljainen seiväshyppääjä lähtee tuosta pullon kohdalta.

Olen haikaillut jo pidemmän aikaa Black Diamondin C3:sia räkkiini ja nyt kun Barrabesilla oli -20% alet, piti pari tilata. Heti kun paketti saapui kotiin, oli aika suunnata reitille Kammiovärinä A3. Reitti alkaa matalalla kulkevan katon poikki jossa C3:set pääsivät heti tositoimiin. Siinä katossa roikkuessa kalliolle saapuukiin lapsiryhmä opastetulle kalliokiipeilylle. Siinäpä lapsukaiset ihmettelivät kun setä roikkuu katosta. "Sinnekö kiipesit?", "onko tuo vasara?" kyselivät. Huonoja vaikutteita saavat. Mutta homma jatkuu, kunnes putosin C3:n varaan noin puoli metriä maanpinnan yläpuolelle. Prusikoin takaisin ylös. Siinä hässäkässä unohdin maahan yhden keltaisen camalotin, jota hieman kaipailin hetkeä myöhemmin. Käytin yhtä pulttia varmistukseksi, kun seisoskelin hyllyllä, mutta en etenemiseen. Joku puritanisti voi tietysti sanoa että nounou, mutta eipä siitä välitetä. Pultteja tuli vastaan lopussakin, mutta ne jäi käyttämättä. Sain siis kiivettyä reitin cleanisti. Vaikka minulla ei ole oikein kokemusta noista teknogreideistä, eikä minusta pitäisi downgreidata jos ekaa kertaa pääsee kyseistä vaikeutta. Mutta reitti oli pääasiallisesti camuja ja pari huukkimuuvia. Toki pidempiä vetoja ja pientä vapaakiipeilyä seassa oli, mutta sanoisin ny vaikka C2+ vaikeudeksi. Toki naulaamalla ja ilman yhtään vapaakiipeilymuuvia, se on A3.

Kammiovärinässä.

Sama kiipeilijän silmin.

Vanha ala-ankkuri. No on siellä oikea pulttikin.

Kotihalkeema

Crack machine a.k.a jammikone a.k.a halkeamasimulaattori a.k.a pain machine. Halkeamakiipeilyn saloihin täällä Pohjois-Karjalan perukoilla on aika hankala päästä luonnollisten halkeamareittien vähyydestä johtuen. Kuitenkin tuota trädikiipelijöiden perustaitoa olisi hyvä jollain tavalla kehittää ja treenata. Niinpä nyt joudutaan turvautumaan puutavaraan ja rakentamaan halkeama itse. Kotiseinän toiseen kanttiin pari lankkua, vähän kierretankoa ja pari mutteria. Se on siinä. Rakentamiseen hukattu aika on parin tunnin luokkaa, eli mistään ihmeellisyydestä ei ole kyse. Kierretangoilla saadaan kuitenkin halkeman leveydestä säädettävä. Säätöalue on sormihalkeamasta kokovartalojammaukseen, eli noin 2cm ... 30cm. Lisäksi halkeaman voi kääntää negatiiviseksi, kun kiipeilyseinä on säädettävä. Toki positiivinen halkeama olisi mukava todelliseen kiipeilyyn treenamisen kannalta. Korkeushan tässä on 2,5 m luokkaa, joten montaa muuvia ei pysty tekemään yhteen suuntaan.

Vaikeeta näyttää olevan.

Konstruktio.

Ilman teippii ei pysty.

Training center.

Tekniikoita en tässä käy läpi, kun en niitä oikein itsekään hallitse. Treenimetodi tällä hetkellä on että aloitan pienestä halkeamasta. Kiipeän halkeaman esim. kolme kertaa ja kasvatan halkeamaa pari senttiä kerrallaan about nyrkkihalkeaman kokoon. Pahimmat koot on mulle se että sormet menee, mutta kämmen ei ja toinen koko jossa ei olla ihan nyrkkihalkeamassa (vaakanyrkki). Jalkojen jammaaminen ei ole teknisesti vaikeaa, mutta aika kivuliasta se yleensä on. Pitäis olla varmaan enemmän toppausta jalkineissa. Jatkokehityksenä on tarkoitus vielä vahvistaa rakennetta kulmaraudalla. Tuppaa tuommonen lankku taipumaan kummiskin hieman.

Clean friday

Ajelin taas Heinikseen, teknohommiin. Nyt kun olen muutaman helposti teknottavan trädilinjan kiivennyt alaköysivarmenteisesti, oli aika siirtyä oikealle teknoreitille. Moro moro miehen paluu, josta aloittelinkin teknoharjoitteluni, oli tarkoitus hoitaa clean tyylillä. Eli ei siis vasaraa mukaan. Ajellessa sitä mietti, anteeksi itseni toisto, mitä järkeä? Täähän voi olla vaarallista, kun yksin menee tonne touhuumaan. Joskus sitä pitää vaan tehä juttuja, vaikka vähä oiski semmonen huono fiilis hommasta. Olin kiivennyt reitin yliksellä jo cleanisti, eli nyt olis vaan tehtävä sama uudestaan, köysi vaan tulis alhaalta. Samalla tavallahan se ei menny, mutta sain kiivettyä kumminkin. Mikrokiiloja ja ball-nutia tarvittiin. Kiva oli päästä toppiin.

Näitä soolojuttujahan voi varmistella monella tapaa. Itse olen käyttänyt grigritä, mutta sen kanssa tulee aina olla jokin backuppi. Kokeilin nyt siansorkkaa toiseen sulkkariin. Pikkusen nyhräämistä on liu'uttaa tuota solmua, mutta eipä tässä niin kiire ole ollut. Ja semmonen negaatiohan tuossa solmussa on että jos sen varaan tippuu, ei passaa olla nakit välissä.

Tästä se lähtee

Ball-nut kesti painon, mutta irtos kun olin seuraavassa kiilassa.

Märkäkin vielä.

Selfie topista, aika peruslukemilla ollaan.

Sitten kiipeä pamautin vielä hassun pienen teknoilun, Nössö III:n. Ja kliinistihän sekin meni. Ihan perusräkillä. No ball-nutia käytin tässäkin, mutta menee varmaan ilmankin. Reitin kiipeäminen oli mukavaa, mutta kamojen irrotus oli aikamoista säätöä. Reitti tekee pitkän poikkarin. Kun olin ottanut noin puolet kamoista juduin prusik-jumaroimaan itseni takaisin ylös, siirryin toiselle ankkurille ja putsasin siitä loput.

Ei pieni tihkusadekaan haittaa.

Naistenlahden Haukkavuori

Savonlinnaan matka taas johti, tällä kertaa syynä oli työhön liittyvät seikat. Jostain syystä työpäivä oli normaalin mittainen ja mahdollisuus harrastaa kiipeilyä oli varmistettu. Boulderprojektejahan minulla olisi Savonlinnassa, siis eihän mulla siellä muita olekaan kuin projekteja, mutta sormea ei uskalla käyttää. Niinpä mukaani oli valikoitunut lähes kaikki köysikama mitä omistan. Ei mulla ole oikein Savonlinnan kaltseista muita tiedossa kuin Kaikuvuori joten suunnistin sinne katselemaan teknoiluun sopivaa linjaa. Yksi kämäinen halkeama siinä olisi ollut, mutta paikkana Kaikuvuori on sellainen että ei oikein huvittanut jäädä kaikkien nähtäväksi tikkaisiin roikkumaan. Soittelin club alpin savonlinnan kavereille ja sain opastuksen Naistenlahden Haukkavuorelle.

Kallio ei kauhean kaukana ollut ja lähestyminenkin oli aika lyhyt. Kalliolle on pultattu joskus muutama sporttireitti ja ainakin teknoilua siellä on harrastettu. Kivan näköisiä katto/hänkkihalkeamia oli muutamia.

Reiteistä en tiennyt mitään. Valitsin lähes 45 asteen hänkkihalkeaman joka kääntyy positiiviseksi kruisailuksi. Tosin lopustahan ei ollut tietoa, joten pieni seikkailunmaku pääsi syntymään. En tiedä onko reittiä kiivetty vapaasti, mutta mielestäni ihan kuningaslinja tässä olisi.

Vaikka ilma oli hieman nollan yläpuolella, auringonpaiste ja tikkailla roikkuminen toivat ihan mukavan lämmön. Jääpeitteen narina, valitus, naksahtelu ja paukahtelu toivat oman hienon lisän yksinään roikkumiseen "korkeuksissa". Nyt pääsin ensimmäistä kertaa positiiviselle teknoamaan. Johan alkoi muuvien pituudet kasvaa. Pääsi highsteppaamaan ja jumaroimaan camuilla. Koko ajan tuli pitää huoli kamojen riittävyydestä ja aika vähiin ne pääsivätkin käymään.

Negatiivinen on kivaa.

Samoin positiivinen.

Selfiet ei multa vielä suju.

Vanha kiila sanoi: "Rappeloi tästä", kieltäydyin kohteliaasti.

Aina sitä miettii, mitä järkeä tässä on? Eipä tää ollut erityisen vaikeaa tai kuumottavaa tai urheilullista. Siellä joutui olemaan yksin. Tai sai olla. Olen kyllä samaa mieltä Jari Kosken kanssa hänen kirjoittaessaan Kiipeilylehteen että parasta kiipeilyssä on ihmiset. Vaikka aina ei löydy seuraa silloin kun itselle sopii, ja joutu treenaamaan tai kiipeilemään yksin. Mutta pääasissa hommasta pääsee nauttimaan hyvien ihmisten seurassa.

Silti eteneminen kallioseinällä oli päivän paras kohta, ehkä koko viikon. Ei sendattu tai kränkätty. Yksinään hengailua vertikaalisesti. Enkä oikein vielä tiedä mikä teknoilun ydin on. Mutta koitetaan ottaa selvää!

First AID experience

Kevät näyttää ottavan vahvasti ottavan niskaotetta talvesta, joten vaikea se on pysyä poissa vertikaalisesta maailmasta. Sormen ollessa sairaslomalla, onkin oiva syy aloittaa tekninen kiipeily. Tekninen kiipeily (tekno, aid) on siis etenemistä kallioseinällä varmistusten/kamojen varassa. Laji on jo kiinnostanut pidemmän aikaa, mutta ajan ja kamojen puutteesta johtuen (tuntuu olevan oiva tekosyy moneen muuhunkiin) ei ole tullut vielä koitettua. No nyt tilasin tikkaat, daisyt ja jopa vasaran ja päätin aloittaa teknokiipeilyn.

Suuntasin siis Vuorivaaraan, jossa tiesin muutaman teknoreitin sijaitsevan. Tokihan homman voisi aloittaa trädireittiä teknoilemalla cleanisti eli ilman vasaraa. Mutta kun on halu päästä hakkaamaan jotain, päätin yläköydessä koittaa Moro-moro-miehen paluu A2 reittiä. Reitti menee sisähalkeamassa joka oli täysin sammaleen peittämä. Huomasinkin juuri että reittihän on taidettu kiivetä vapaastikin, mutta sisäkulman halkeaman vasarointi ei vapaakiipeilyyn reitillä vaikuta. Myöskään vasarointi ei ehkä ole hirveän suositeltavaa yläköydessä, mutta toisaalta eipä tämä mikään klassikko taida ollakaan. Kummiskin, pari lyöntivälinettä reitillä testasin, osa pysyi, osa ei. Myös mikrokiilat tuntui aika onnettomilta, mutta toimivat yllättävän hyvin. Tikkaiden ja daisyjen kanssa olin hieman sekaisin, mutta eiköhän homma selkiydy kun pääsee vähän tekemään.

Reitti menee sisäkulmassa ja on hieman hänkki.

No tää ainakin on pommi!

Kokeilin ekaksi, ei pysyny. Mikrokiila parempi.

Lost arrow toimi täysin. Ping ping se sano vaan...

Mikrokiilat rulettaa.

Siis eihän tää homma nyt vedä vertoja vapaakiipeilylle, mutta hauskaa puuhaa silti. Varsinkin kun tykkään ulkokiipeilystä kohtuullisen paljon ja sormivammaisena ei kovin kummoista vapaakiipeilyä harrasteta. Ja varmasti jännittävää tai jopa pelottavaa liidata tämmöisiä reittejä. Harjoitellaan kuitenkin ensin.

Mitä järkeä sitten teknoilussa on? Ensisijaisestihan se on pakollinen taito bigwall kiipeilyssä. Mutta jo näin Suomikiipeilyssä laji mielletään enemmän harjoitteluksi isoille seinille ja toissijaiseksi puuhasteluksi. Toisaalta tekninen kiipeily on ongelmien ratkaisua siinä, missä vapaakiipeilykin. Normaalien moovien ja fysiikan sijaan työkaluina on kiilat, camut, haat yms. Henkisestikin laji on vaativa, kun roikkuu olemattomissa kamoissa korkeuksissa. Ja erittäin fyysistä luulisi bigwall kiipeilyn olevan, kaikkien kamojen haulaaminen ja itsensäkin siirtäminen satoja metrejä vertikaalisesti. Näkisin että laji on oiva tapa syventää trädikamojen tuntemusta, sekä tietenkin oppia vanha kiipeilytekniikka jonka kulta-ajat sijoittunevat 60-luvulle ja Yosemiteen. Ja jos vaikka eksyy joskus reitiltä, voi näistä olla taidoista olla apua. Ja eihän sitä tiedä jos joskus iskee bigwall-kuume.

Mikäli kiinnostus lajiin heräsi, tässä pari linkkiä joihin kannattaa tutustua:
http://blogbook.adventurepartners.fi/2010/10/tarina-siita-kuinka-tekno-pelasti-eraan.html
https://vimeo.com/35363214
http://www.haukkari.net/p/tekno.html ja tietenkin haukkari.netin muut oivat tarinat.
http://www.supertopo.com/a/How-To-Big-Wall-Climb-Table-of-Contents/a139n.html