Ultima Thule - Viimein!

Jo vuosia sitten, tarkemmin kuusi vuotta sitten, kun olin teknoilun perustaidot opetellut, oivalsin, että tämä pohjoinen "Little Big Wall" olisi minulle mahdollinen. Ajatus tuntui kutkuttavalta. Miltähän elämä vertikaalisessa maailmassa tuntuisi? Olisiko se jatkuvaa pelkoa vai sankarimaista taiteilua yhä vain korkeammalle? Aina tulisi huolehtia, ettet tiputtaisi mitään, tai menetät sen kokonaan. Kiipeilyä aamusta iltaan ja nukkumista seinällä. Elämää seinällä.

Halusin palata Store Blåmannille, jossa edellisenä kesänä tehtiin pakit. Siis joskus. Intoa sinne ei tänä kesänä ollut, ja koronan takiakin arvelinkin, että tämä kesä menee lähimestoilla. Eikä minulla oikein ollut pariakaan sinne. Moni on kyllä kiinnostunut lähtemään sinne, periaatteessa. Käytännön lähtö on tietenkin toinen asia. Pitää suunnitella aikataulut, hallita eri tekniikat ja hankkia tarvittavat varusteet. Kyseessä kumminkin on Big Wall tyylinen nousu. Teknoilua, haulausta ja portaledgen pystytystä. Varsinkin tuo tekno. Varsinainen kirosana. En tiedä ajatteleeko ihmiset sitä huijauksena vai pelottavana. Ja harva sitä jaksaa opetella. Se on kuitenkin pois normaalista kiipeilyharrastamisesta.

Yksi kaveri kuitenkin mielestäni oli ihan mahdollinen tapaus. Simo Mäkinen, jonka kanssa tehtiin yksi Koron reissu edellisenä talvena. Mies oli minulle tuntematon silloin, mutta kun kaveri ilmestyi haulbägin kanssa ja kertoi kiinnostuksesta samaiseen asiaan, alkoi idea yhteistyöstä itämään. Keväällä kyselinkin Simolta kiinnostusta seuraavalle kesälle. Tuli puheeksi, että Norjaankin pääsisi (ei siis koronan takia rajoitettu). Ja kun aikaikkuna löytyi, ruvettiin taas reissua puuhaamaan heti samalle kesälle. 

Norjassa satoi vettä. Olisin halunnut lähteä matkaan heti, kun mahdollista. Ajella rauhallisesti ja ottaa iisisti. Onneksi Simo puhui järkeä ja siirsimme lähtöä kahdella päivällä. Ei telttailu vesisateessa välttämättä tuo reissuun hirveästi lisäarvoa. 

Saavuttuamme parkkipaikalle Store Blåmannin pohjoispuolelle, satoi edelleen. Päätimme siirtää lähestymisen seuraavaan aamuun. Pakkailimme haubägit pienessä tihkusateessa ja teimme kasan voileipiä. Leipäpalaset on kyllä hyvää evästä pidemmälle kiipeilyreitille, jos vaan ei ole mikään helle. Ja nyt ei ollut. Ei niitä patukukoita jaksa koko aikaa vetää. Menimme aikaisin telttoihimme ja heräsimme aikaisin aamusta.

Sinne pitäis lähteä © Simo Mäkinen

No nyt on hyvä meininki

Lähestyminen oli taas raskas, mutta antoisa. Tällä kertaa löysimme vettä reitin juurelta, joten vesihommat meni nappiin ja edestakaista kuljeskelua ei tarvittu. Iltapäivästä pääsinkin taas tutulle ekalle kp:lle. Nyt sain puolitettua edelliskesän seitsemän tunnin tuskailun. Tiputin yhden cam hookin ja viime kesänä jätetty ballnut oli edelleen seinällä ja sinne se jäi. Fiksattu ankkuri sai minut luulemaan kiivenneeni ekan kp:n, kuten edelliselläkin reissulla. Todellisuudessa siinä oli vielä yksi katon ylitys topon ensimmäisen kp:n ständiin ns. nosen alapuolelle. Simo saikin kiivetä lyhyen pätkän ja tämän jälkeen olikin aika ensimmäiselle yöpymiselle portaledgessä. Tai ei voi sanoa yön, sillä olimme touhunneet 26 tuntia, kun pääsimme unille. Portaledgessä olimme siis noin kuuden aikaan aamulla.

Minä ekalla kp:lla, taas.

Väsyttää

Vaikka unista emme osanneet nauttia kovin montaa tuntia, oli päivä kääntynyt jo illaksi, kun starttasimme. Simo jatkoi kiipeilyä yhdistäen kaksi kp:ta ja sain "nauttia" varmistamisen riemusta roikkuständillä seuraavat viisi tuntia. Minua aikaisemminkin vaivanneiden hartiajumien aiheuttama päänsärky ja paha olo yhdistettynä väsymykseen sekä kylmyyteen vei ajatukseni tämän touhun mielekkyydestä. Ajattelin lopettavani kiipelyn, myyvän kaikki trädikamat ja harrastamamaan jotain mukavaa, kuten retkeilyä tai nikkarointia autotallissa. Tai olla harrastamatta mitään. Onhan tätä aina vitsailtu, "vaihdetaa trädiräkki bädiin", mutta nyt oli ajatukset todella maissa. Ja kaiken lisäksi olimme tehneet valtavan määrän työtä, ja olimme vasta alkupäässä reitistä. Toppaaminen tuntui liian kaukaiselta ajatukselta. Alaspäin en kuitenkaan lähtisi, kuin pakon edessä.

Simo roikkumassa

Tässä Simon itsensä kirjoittama tapahtumien kulku kyseiseltä pätkältä (eli kiviapinan ensimmäinen vieraileva bloggaaja):

"Toinen köydenpituus tai meidän tapauksessa linkattu 2+3 kp alkoi lyhyellä katon alus poikkarilla ”Nose”:n alta. Katon alla oli isoja, mutta jokseenkin irtonaisen oloisia blokkeja, joita koitin parhaani mukaan vältellä ainakin varmistusten jättämisen osalta. Etenemiseen näitä oli pakko käyttää rauhallisin liikkein, mutta riittävät varmistukset sai onneksi laitettua turvallisiin kohtiin. Katon tyvestä oikeasta reunasta lähtee Nosen kylkeä nousemaan hyvännäköinen ohut halkeama. Tämän pystyi kiipeämään lähes koko matkalta cam hookeilla, joka tuntuikin hienolta ja ainakin kiilojen käyttöä nopeammalta. Kolme tai neljä metriä cam hookeilla ja varmistus. Tätä sekvenssiä toistaen reilut kaksikymmentä metriä suoraan ylöspäin.

Nosen päällä olisi topon mukainen toisen kp:n ständipaikka, mutta olimme sopineet, että kiipeäisin 3 kp:n samaan syssyyn jos siltä tuntuisi. Piissejä oli vielä reilusti jäljellä ja taistelutahtoa ja vettäkin oli, joten päätin jatkaa. Nosen päältä lähdettäessä täytyy tehdä lyhyt poikkari oikealle hieman nihkeämpien muuvejen (A2) kautta saavuttaakseen seuraavan halkaeamasysteemin. Topossakin mainitaan, että poikkari saattaa olla helpompi vapaasti kiivettynä. Koska olin päättänyt kiivetä toisen ja kolmannen kp:n yhteen, en kuitenkaan kiivennyt Nosen päälle asti vaan lähdin tekemään poikkaria jo muutaman metrin alempaa välttääkseni turhan mutkittelun. Tämä osoittautui toimivaksi ratkaisuksi ja pääsin etenemään muutaman metrin ”omaa polkua” ohuita ja epäjatkuvia sammaloituneita halkeamia pitkin. Sammaleen määrästä päätellen tästä ei ollut ainakaan ihan hetkeen kukaan muu mennyt. Kasvuston alta löytyi kuitenkin onneksi juuri riittävä määrä slotteja ballnuteille, microkamuille- ja kiiloille joita pitkin pääsi seuraavan varsinaisen halkeaman luokse.

Hieman jännittävämmän osuuden jälkeen oli mukava kiivetä kymmenkunta metriä helppoa teknoa keskikokoisilla camuilla ja ehdinkin jo huokaista helpotuksesta luullessani jo selättäneeni tämän köydenpituuden. Halkeama kuitenkin päättyi noin puolen neliömetrin kokoiseen hyllyyn, jonka tukkona oli pienen tai keskikokoisen jääkaapin kokoinen blokki. Blokin ja seinämän väliin jäi noin 10 cm rako ja minulla oli onneksi yksi harmaa iso camu mukana. Enempää miettimättä heitin camun aika ylös blokin ja seinämän väliin ja klippasin tikkaat siihen. Helppo kohta, ajattelin. Kuitenkin siirtäessäni rauhallisesti painoa camun varaan alkoi kuulua pahaenteistä rahinaa ja tunsin selvästi blokin shiftaavan eli siis liikahtavan hieman. Tuntemusta on vaikea kuvailla, mutta vatsanpohjasta se kouraisi ja ymmärsin onneksi siirtyä takaisin edellisen varmistuksen varaan. Blokki oli minusta katsoen ylävasemmalla ja alapuolella reittini kulki vasemmalta oikealla, joten tippuessaan blokki osuisi melko suurella todennäköisyydellä suoraan köyteeni. Alempaa ständipaikkaa se ei kuitenkaan suoraan uhannut kahden lyhyen poikkarin ansiosta.

Hetki meni miettiessä miten tästä pääsisi turvallisesti eteenpäin. Lopulta sain kiivettyä blokin ohi laittamalla varmistuksen ylimpään mahdolliseen turvalliseen kohtaan blokin alapuolelle ja seisomalla korkealla tikkaissa samanaikasesti nyrkkijammeilla varovasti edeten. Seuraavan varmistuksen laittaminen nyrkkijammissa toisella kädellä roikkuen oli raskaan tuntuista ja jouduin kiipeämään ainakin kertaalleen takaisin alas lepäämään ennen kuin sain varmistuksen laitettua. Saamani varmistus oli mikrokiila, joka korkkasi kertaalleen sitä testatessani. Jouduin siis kiipeämään tämän nyrkkijammisekvenssin ylös-alas ainakin kolme tai neljä kertaa. Lopulta mikrokiilan pitämään saatuani huomasin, että seuraavakin varmistus on vain pieni ballnut, joka sekin liikahti röpelöisessä halkeamassa ennen kuin alkoi pitää. Loppumetrit seuraavalle ständipaikalle olivat onneksi helpompaa, isohkoilla camuilla edettävää maastoa.

Ständipaikalle päästyäni alkoi jo hieman tuntua kuin olisi tehnyt jotain, olihan tämä noin 55 metrin liidi kestänyt kolmisen tuntia. No ei kuitenkaan auttanut jäädä lepäämään vaan heti ständin tekoon ja Antille köysi kiinni ja possuja haulaamaan. Varmistuksena ständipaikalla oli fiksattuja pitoneita, kiiloja ja yksi pultti. Ilman pulttia ständi olisi ehkä ollut hieman arveluttavan oloinen, vaikka testasin kyllä kaikki piissit eikä yksikään niistä hievahtanutkaan."

Varmistushommissa se aika juoksee

Viimein pääsin jumaroimaan ankkurille, mistä löytyisi ns. portalege bolt. Ja olihan siellä yksi pultti ja loppuankkuri epämääräistä metallikamaa pari metriä alempana oikealla. Sain Simolta särkylääkettä ja elämä alkoi jälleen maistua hyvälle. Maanis-depressiivistä.

Tätähän sitä lähdettiin tekemään

Kp:n alussa oli pieni ränni, mikä näytti melkein vapaakiipeiltävältä, mitä se varmasti olisi ollutkin, mutta lähestymiskengissä tyydyin camalot-avusteiseen kiipeilyyn. Sisäkulman loppuessa kivenlaatu näytti heikommalta. Pienellä hyllyllä, mikä oli hieman incut, oli pari isohkoa irtokiveä. Koska olin tarkkaillut seinältä alas edellisellä ständillä ja enkä ollut nähnyt ketään, päätin heittää kaksi kiveä alas. Laitoin noin #0.5 camun kokoisen varmistuksen, ja nousin tikkaille sen varaan. Napsahdus ja putosin rännin seiniä raastaen köyteen. Nousetessani uudelleen putoamiskohtaan, huomaan lähes pään kokoisen kiven palasen tippuneen ja jääneen sille hyllylle, siihen kohtaan, mistä otin irtokivet hetkeä aikaisemmin pois. Jos en olisi ottanut kiviä pois, olisi kamun irroittama kivi voinut tulla syliini tai tippua köyden päälle. Pieni matka huonompaa kiveä johdatteli ohutta halkeamaa pitkin suuren dihedraalin alkuun, ns. laivan keulan juureen. Nikkaroin ankkurin tähän yhteen pystyhalkeamaan ja aloin haulaamaan. Simon tullessa ständille, totesimme ledgen paikan olevan tässä. Viimeiselle päivälle jäisi vielä kolme köydenpituutta.

Minä keskiyön auringossa

Aamulla aurinko piiloutuu

Noin kymmenen maissa aamupäivästä olimme pakkautuneet mukavasti portaledgeen istuskelemaan ja kokkailemaan. No kokkailu tässä tapauksessa tarkoittaa veden keittämistä ja sen kaatamista kuivaruokapussiin. Pakkaillessa olin hieman vastahakoinen oluen kantamiseen mukana, mutta hyväksyin toppioluet. Ei minulla siis mitään olutta vastaan ole, mutta halusin vain minimoida kantamusten painot. Niinpä yllätyin postitiivisesti, kun Simo olikin kuljettanut ylimääräisen bissen mukanaan.

Bissehän maistuu

Viimeisenä päivänä Simo aloitti liidaamalla. Lyhyt pätkä hänkin alkuun. Siitä oli topon mukaan 60m pitsi minulle. Liidasinkin kamoja säästellen ensimmäiselle kunnon hyllylle. Ei tuntunut kyllä lähellekään 60 metriseltä ja ankkurin teon jälkeen huomasin 60 metrin köydestä keskikohtamerkin.

Ainut kerta kun vasara oli käytössä, kiilan irrottamisessa © Simo Mäkinen

Viimeinen kp jäi Simolle. Ihan kivan näköinen vapaakiipelyllisesti, mutta olimme niin väsyneitä, ettei vapaakiipely maistunut kummallekaan. Simo siis lähti kiipeämään ja minä jäin ledgelle, pieneen syvennykseen varmistamaan. Aurinko lämmitti mukavasti ja väsymys painoi toden teolla. Söin patukoita ja kofeiinipitoista energiageeliä, jumppailin ja katselin somea. Mutta väsymys vaan painoi. Pian aloinkin nukahdella. Pyörittelin köyttä käden ympärille ja säpsähdin aina kun köysi liikahti. Lopulta pääsin jumaroimaan ja pääsin toppiin. Ensimmäinen "Big wall" oli kiivetty. Vaikkei se niin "big" ollut, mutta ilmaiseksi se ei todellakaan tullut. Nyt alkoi tuntua hienolta! Siinäpä sitten kivalla ruohotasanteella syötiin ja juotiin ne toppibisset, jonka jälkeen nukuttiin muutama tunti makuupusseissa. 

Reitin topissa © Simo Mäkinen

Kannoimme kamat osissa helpommalle alueelle ja käväisimme vuoren topissa. Lapsiperheitä, turisteja ja muita reippailijoita oli joka puolella. Pienen fiilistelyn jälkeen aloitimme armottoman, noin tuhannen verttimetrin kävelyn alas raskaiden kantamustemme kanssa. Myöhään illalla olimme alhaalla, noin kolmen ja puolen vuorokauden seikkailun jälkeen.

Vuoren huippu

Viimein alhaalla © Simo Mäkinen

Reitin onnistuminen oli meille molemmille todella positiivinen kokemus ja ns. pelin avaaja tähän touhuun. Tällaisen jälkeen voi lähteä pidemmälle ja vaikeammallekin seinälle. Samoin yhteistyö seinällä toimi niin hyvin että hyvillä mielillä lähden tämän kaverin kanssa uusiin seikkailuihin.

On sorakasoja ja on sorakasoja © Simo Mäkinen

Suuri sininen beilaus

Viimein päästiin reissuun Kvaløyalle. Ykköskohteena oli Store Blåmannin "Ultima Thule" teknoamalla. Reissua oltiin suunniteltu jo nelisen vuotta, mutta aina jokin asia tuntui olevan esteenä lähdölle. Nyt kuitenkin asetettiin Kvaløya etusijalle kesän suunnitelmissa.

Puolen päivän aikaan oltiin burgerilla jossain Tromssan laitamilla. Kävimme vielä pari vesipulloa ostamassa lähimarketista ja lähdettiin ajelemaan Kvaløyan puolelle. Pian Store Blåmann alkoikin näkyä. Ja olihan se se vaikuttavan näköinen, varsinkin kun sen näkee luonnossa ensimmäisen kerran. Voin vain kuvitella miltä tuntuu ajaa Yosemiteen ja nähdä El Capitan. Toivottavasti saan sen kokea.

Jännityksen ja innostuksen sekaisisissa tunnelmissa aloitimme varsin nopeasti kamojen välppäyksen. Olin tehnyt listan, mitä otetaan mukaan ja se olikin varsin toimiva ratkaisu. Olisi varmasti unohtunut monta juttua ilman listaa. Noin kolmelta iltapäivällä lähdimme kävelemään seinää kohti.

Minähän en todellakaan ole mikään tiistaitunkkaaja, joten ylämäkeen kävely ei ihan helppo rasti ollut. Varsinkaan bigwall-kamakasan kanssa. Tunteet vaihtelivatkin kävelyn aikana "Elämä on mahtavaa"-tyyppisestä hekumoinnista, "ei tässä ole mitään järkeä" -tyyppiseen epätoivoon. Päällimmäiseksi kävelystä aina jää hyvä fiilis, vaikka siltä se ei todellakaan aina tunnu suorittaessa. Siksi kai sitä ihmiset tekevätkin.

Jossain vaiheessa iltaa kuitenkin olimme seinän juurella. Seinälle otettavien vesien hankkimista jätimme kuitenkin koko ajan myöhemmäksi, todeten seinän juurella, että täältä sitä ei enää saa. Jouduimmekin sitten palaamaan lumikentän alareunalle vettä hakemaan, mutta onnenksi ei enää muuta painoa ollut.

Ledgen kasausta oltiin harjoiteltu pari vuotta sitten, joten sen pystytys seinän juurelle onnistui jo paremmin. Toki se vaati vielä muistilokeroiden kaivelua ja pientä youtube-lunttausta sekä muutamia yritys-erehdys kierroksia. Bläkkärin cliff cabana double portaledge flyn kanssa vaatii tietyn tavan, millä paketti saadaan kasaan. Ei minusta todellakaan käyttäjäystävällinen paketti, mutta ajaa asiansa. Itselle en tätä ostaisi. Hyvin siinä kyllä nukkui.

Aamu alkoi herätyskellon soittoon. Ei mikään aikainen herätys, eikä kovin kiireiseksikään aamutoimia voinut kutsua. Eero oli fiksannut yhden köyden valmiiksi reitin juurelle edellisenä iltana ja se oli todella paikallaan painavan haulbägin kanssa reunarailon lumiharjannetta noustessa.

Minun oli tarkoitus kiivetä eka pitsi. Se oli kuulemma "ehkä" vaikein. Eka köydenpituus on muuttunut alkuperäisestä toposta, ja minulla ei ollut tarkkaa kuvaa mistä reitti menisi. Ajattelin vaan, että eiköhän se selviä reitillä. Kiipeily oli helppoa. Pääosin sisäkulmia, joissa ohut halkeama joka söi pienempää kiilaa mukavasti. Niin mukavasti että jatkot pääsi loppumaan pariin kertaan. Yritin olla jättämättä kaikkia piissejä seinään, mutta pikkukiilojen kanssa tuntuu aina siltä että saa ne olla siellä.

Tietämättömyyteni reitin kulusta aiheutti sen, että kiipesin ohi poikkarista. Ehkä noin neljä piissiä kiivetessä, halkeama oheni huomattavasti ja jotain kasvillisuuttakin halkeamassa oli. Mainittuani asiasta Eerolle, sain tietoon että poikkarihan siellä pitäisi pikku katon kohdalla olla. Teknosin piissejä pitkin alaspän. Poikkaraoin hookeilla pari metriä oikealle ja kulman takaa löytyi isompia halkeamia, joita pitkin nousu olisi helppoa. Isojen halkeamien loppuessa oli tehty slingistä pieni ankkurin tapainen. Joku on tehnyt varmaan väliankkurin tähän, ajattelin. Jatkoin ylöspäin ja isot halkeamat loppuivat jo oli vain pieni sisäkulman halkeama. Kiilat pienenivät mikrokiiloiksi ja sammaltakin piti rapsutella. Sitten halkeamaan kävi enää vain peckerit. Jo edellisellä reittieksymisellä olin hieman vasaroinut peckeriä ja tein taas niin. Iso pecker, mikrokiila tai kaksi, sitten pienin pecker. Sammalmättäät kasvoivat ja epätoivo eksymisestä ja jaksamisesta valtasi mielen. Kyselin taas reittiä Eerolta ja sain tietoon että "traverse on jugs". Kurkkaan kulman yli ja huomaan kahvapoikkarin. Se on siellä slingiankkurin kohdalla. Olin kiivennyt taas ohi poikkarista, tällä kertaa noin yhdeksän piissin verran. Enää en jaksanut teknota alaspäin, vaan laskeuduin peckeristä. Laitoin nousukahvan varmistuslooppiin ja alhaalta tulevaan köyteen (alaspäin) laskun ajaksi, varmistukseksi, mikäli pecker irtoaisi.

Se mistä Eero reittiä luki, löytyy https://klatreforer.tromsoklatring.no/problem/6169. Olin sivustolla käynyt ennen reissua, mutta jotenkin ohitin sen. Ssieltä löytyy hyvä kuvaus ekaan köydenpituuteen ja jopa kuva, mistä reitti menee. Tätä kuvaa en tosin ollut aikasemmin huomannut.

Nyt olin taas reitillä, mutta voimat alkoivat hiipua. Olin varannut vain puoli litraa vettä mukaani. Hyvinhän se riittää Suomen teknoreiteille, mutta ei näköjään 50 metrin köydenpituuteen tai varsinkaan eksymisten kanssa. Taas helpohkoa sisäkulmaa, mutta enää en jaksanut nousta edes tikkaita kerralla ylös, vaan nousin yhden jalan varaan, klippasin daisyn, lepäsin, nostin saman jalan ylemmälle askelmalle ja nousin piissiin kiinni. Taas tuo "ei tässä ole mitään järkeä" fiilis oli mielessä. Jossain vaiheessa pääsin köydenpituuden loppuun ja rakentelin ankkurin. Itse kiipeily oli helppoa, mutta haastavuus tulee määrästä.

Haulasin sikaa, välillä se jäi kattoihin kiinni, mutta Eero irroitteli sitä noustessaan ylöspäin. Siemailin loput vedet ja söin suklaata. Fiilis alkoi parantua. Eeron tullessa ständille, hän tuumaili, että "ei taida minun juttu olla tämä". Ajattelin että en kyllä jaksa enää kiivetä toista samanlaista rupeamaa. Olimme käyttäneen kahdeksan tuntia siihen, että ensimmäinen köydenpituus oli valmis. Ideana oli olla päästä toinen pitkä köydenpituus kyseisenä päivänä. Varaamamme vesi ja ruoka tulisi olemaan tiukilla. Siispä tuumin, että jos Eero ei tahdo kiivetä, ei ehkä ole järkevää jatkaa reitillä. Päätimme siis melko nopeasti lähteä alaspäin. Kävelimme vielä samana yönä parkkipaikalle. Kävimme meressä uimassa, juttelimme mukavia ja joimme pari olutta.

Myöhemmin olen tullut ajatukseen, että paras tapa olisi ollut laittaa ledge siihen ja kiivetä illasta sen minkä jaksaa.

Nämä oli ensimmäiset pakit minulla. No enpä multipitch kiipeilyä ole juuri päässyt tekemäänkään. Vitutus, pettymys ja harmitus tästä kasvoi päivä päivältä. Lopulta, mutta vasta kotona, kuitenkin ajatus kääntyi siihen että hieno reissu seinälle oli. Oppi uutta oppia ja kokemusia saatiin. Ja varsinkin vanha sanonta, että eihän se sieltä mihinkään häviä, toi kerrankin lohdutusta. Myös Kvaløya visiitti oli kokonaisuutena onnistunut. Kävimme päiväreissut Gullknausenille ja Hollanderanin Lanternalle. Vettäkään ei satanut koko reissulla!

Mikäli sinulla tai tutullasi on aikomus tulevaisuudessa kyseiselle seinälle, olen erittäin kiinnostunut osallistumaan! Reitillä ei niin väliä. Eli ota ihmeessä yhteyttä. Innostusta ja kiinnostusta tämäntapaiselle touhulle minulta löytyis.

Jäätikkökurssi

Käväisin Laskuvarjojääkärikillan jäätikkökurssilla Olhavalla. Kurssi oli kaksipäiväinen. Ensin pieni teoriaosuus Orilammen lomakeskuksessa, jonka jälkeen siirryimme Olhavalle rastikoulutuksiin ja yöpymään. Koulutus sisälsi monipuolisen otannan vuoristossa ja jäätiköillä liikkumisesta. Aihealueen ollessa niin laaja, asioiden käsittely oli luonnollisesti pintapuolista. Kurssi antoi kuitenkin hyvän kuvan taidoista joita tulisi opetella ja harjoitella. Muutamia asioita köysistön muodostamiseen ja solmuihin liittyen odotin oppivani, mutta eiköhän ne voi harjoitella itsekin.

Olhava.

Kohti jyrkkää lumirinnettä.

Sovellettu fiksattu köysi ja solmuja.

Railosta pelastautuminen prusikeilla.

Tein Z-taljan.

Laskeutumisen harjoittelua.

Isompi laskeutuminen.

Yksinäinen teknomies.

Jääkiipeilyä!

Kurssi sopii kaikille aiheesta kiinnostuneille, eikä juuri vaadi perus retkeilytaitoja kummempaa pohjaa. Mielenkiintoisimpia minulle olivat lumivarmistukset (dead man ja kojootti) sekä Z-talja. Mielenkiintoista oli myös nähdä kokeeneempia ukkoja, jotka ovat käyneet mm. Everestillä ja pohjoisnavalla. Arvostan suuresti! Ja tietysti oli kiva päästä kiipeämään jäätä, kun on ollu aika vähäistä tälle talvella. Kotimatkalla kävin vielä Juvantien boulderilla ratkaisemassa pari mielenkiintoista ongelmaa.

Stetind

 

Jostain netin syövereistä sattui silmään Stetindin Sydpillaren topo joskus puolitoista vuotta takaperin. Reitti rupesi kovasti kiinnostamaan, ja greiditkin näytti iisiltä. Empä tajunnut että ne oli englannin greidejä, mutta asian ymmärrettyä silläkään ei ollut merkitystä. Reitti oli vaan semmonen että ois kyllä kiva päästä sitä kiipeämään. Nyt kun järkkäiltiin tätä Norjan reissua, kysäsin Eerolta että kiinnostaisko tämmönen reitti. No miekkonenhan oli käynyt vuoren jo huiputtamassa normaalireitiltä ja oli täysin mukana. Ja voinkin sanoa, etten parempaa kaveria sinne olisi voinut toivoa. Eero hoiti liidit hienosti ja vuorikokemuksesta oli konkreettistakin hyötyä.

Kamavalikoima.

Ajateltiin yrittää Lofoottien visiitin jälkeen tätä reittiä, lauantaina tai sunnuntaina. Ja sääikkuna avautui juurikin tuolle lauantaille. Mikä onni! Perjantaina siis siirryttiin parin lauttamatkan kautta lofooteilta Stenukan juurelle. Fiilisteltiin, räkättiin ja tankattiin. Söin pari pasta-annosta ja koitin tankata vettä. Räkkiin pistettiin tavaraa aika reippaasti. Ajateltiin että pitchit on aika pitkiä ja meidän trädikokemuskin aika vaatimatonta. Räkki osoittautuikin hyväksi, ehkä toisen kiilanipun olisi voinut jättää pois. Mulla nyt vaan on ajatuksena olla kaksi kiilanippua, ihan senkin takia jos toisen onnistuu tiputtamaan. Tavattiin parkkipaikalla vielä kaksi vanhempaa Norjalaisherrasmiestä jotka olivat menossa samalle reitille. He nousivatkin illalla jo lähemmäs reittiä telttailemaan.

Sydpillaren on toi rampin tapainen ja lähestyminen tuota vihreätä kaistaletta pitkin. Reittiin on myös pidempi versio alhaalta kun jäätikkö on sula. Jotain 5-6 kp:tä vitosen kiipeilyä, reitin nimi on Sydpillaren sitstart.

Sivuprofiili reitistä. © Eero

Herätys oli kello kolme. No se oli ainakin tunnin liian aikaiseen, mutta tiesimme että nopeita me ei olla. Minun ylämäkeen kävelyni ei ole huippu nopeaa, mutta hyvissä voimin pääsimme tallusteltua vuoren juurelle. Maisemat olivat kyllä koko ajan hienoja jo lähestyttäessä ja polku kohtuullisen hyvä. Kun itse Sydpillaren näkyi, oli se aika vaikuttava. Varskinkin kun se näytti olevan täysin kostea. Reitin lähestymisellä on ns. Gear up boulder, jonne jätettiin toinen reppu johon jätettiin kaksi kaljaa odottamaan janoisia miehiä paluureissulta. Molempien piti käydä myös paskalla, en tiedä johtuiko reitistä vai eilisestä tankkauksesta. Siinä me sitten ihmeteltiin, pitäiskö odottaa reitin kuivumista vai mitä. Norjalaisherrat tulivat paikalle ja jatkoivat matkaa reittiä kohti. Syötiin hieman Currykana bulletmealeja, maistuivat ja näyttivät pahalta. Ajateltiin siitä sitten siirtyä reitille. Lähestymisellä ei enää herroja nähtykään, mikä ihmetytti suuresti. Pian olimmekin reitin juurella ja kivikään ei näyttänyt enää kovin kostealta.

Tästä se alkaa. © Eero

Kohta päästään aurinkoon. © Eero

Eero kauhoo menemään.

Liidivuorot oli jaettu jo eilen, joten minä sain luvan aloittaa. Ekan pitchin aika Norskitkin löysivät reitin alkuun. Olivat kuulemma kiivenneet perusreittiä liian pitkälle, eivätkä lähteneet ajoissa sydpillarenin suuntaan. Alun KP:t olivatkin aika helppoja. Jossain kolmannella köydenpituudella Norskit saivat meidät kiinni ja reitin juurella näkyi pari muutakin köysistöä. Neljäs pitchi oli Eeron, Undercling into the groove sanoi topo, mutta tämä groove oli märkä joten Eero sai taiteilla släbikiteillä käyttäen underpaikkaa vain varmistuksille. Mutta hienosti liidattu ja pääsimme reitin ekalle hyllylle/ledgelle. Siinä sitten istuttiin ja halusin antaa tietä Norjalaisille, kun näyttivät kiipeävän nopeammin. Ei kiipeilyssä varmaan tarvitse antaa latua, mutta jotenkin tuntui vaan kohteliaalta. Toinen homma oli se että en ole tottunut siihen että joku hengittää niskaan kun kiipeä, joten halusin että voisimme edetä rauhassa. Eero kyselikin ledgellä fiiliksiä ja totesin että ei oo kauheen hyvät. Johtuen märästä reitistä ja perässä kiipeäjistä. Eero kyselikin että lähdetäänkö alas, no eipä kyllä lähdetä, tuumailin.

Norskien ständit tuli nopeasti. Kaksi kamua joihin köydet siansorkalla ja köysiin ankkuripiste.

Ei oo kiire.

Chimneyt ja laybackit on parhautta, molempia löytyi.

Ladun antaminen oli ehkä hieman tyhmää, sillä jouduimme nyt odottelemaan herroja. Odottelimme tässä ohituskohdassa ja parilla seuraavallakin ständillä, kunnes miekkoset olivatkin menneet menoja. Myös toinen Norja-tiimi ohitti meidät, varioiden reittiä vähän mistä nyt vois päästä meiningillä. No meitä ne eivät hidastaneet. Kiipeily oli hienoa, ei liian vaikeaa, mutta keskittymistä vaativaa. En myöskään aikasemmin ole ollut noin korkealla. Minusta oli niin siistiä katsella pilviharsojen leijaulua alapuolella sekä huioun peittymistä välillä pilvien taakse piiloon. Näin myös pikkulinnun lentävän, alapuolellani. Reitti ei aina mennyt suorinta ja sitä kauneinta linjaa, vaan välillä tuli välillä poikkaroitua tyyliin: Tuolla näkyy kahvaa, pari metriä sivulle. Ropedragit olivatkin välillä erittäin pahoja, varsinkin kun taistelin itseni itseni seuraavalle ledgelle. Kyhäsin hienon kolmipisteständin märkiin halkeamiin ja toivotin Eeron tervetulleeksi kolmannelle ledgelle tai amfille tai hyllylle (tai toiselle, riippuu laskeeko reitin aloitusledgen mukaan), en minä näistä tiiä!

Fiiliksen nostatusta viimeisellä amfilla.

Tästä alkaisi ne kruksipitchit. Vanhemmat Norjalaisherrat näyttivät selvittävän vaikemmatkin KP:t hienosti, mutta meidät ohittaneet norskit pakittivat ekalta vaikeammalta pitchiltä (11. kp). Nautittiin vielä bulletmealeja, maistuikin jo paljon paremmalta. Lepäiltiin hetki ja nostatettiin fiilistä. Eiku vaan kaikki peliin. Pistin pari varmistusta kohtaan josta kruksikohta alkaisi, lisäksi klippasin köyden myös Norjalaisten jättämään kiilaan. Oli valmis putoamaankin, mutta yritän kuitenkin. Ja menihän se, pari tiukkaa muuvia ja jotain pienempiä otteita pikkukaton ylityksessä. Tarkkaa muistikuvaa ei ole, taisin olla aiko flowssa. Eero seuraili perässä ja rupesi liidaamaan lyheympää pitchiä vähän hankalempia halkeamia pitkin. Helikoptereita oli nähty pari kertaa päivän aikana, mutta nyt näytti olevan etsinnät käynnissä. Ilmeisesti länsipuolen reiteillä tarvittiin apua. Helikopteri tuli aivan meidän kohdille katsomaan ollaanko kunnossa. Jatkettiin mitä tehtiin, niin siitä ne hävisivät, kunnes palasivat katsomaan minun kakkostelua. Jokseenkin jännä kiivetä kun helikopteri paukuttaa selän takana paikallaan.

Vielä viimeinen köydenpituus. Nyt ollaan kyllä mennään eikä meinata. Topon tekstit Climb the slanting groove with a couple of delicate moves sekä Superb technical climbing on Pitch 13 kertovatkin aika hyvin viimeisen pätkän kiipeilystä. Enempää en halua kertoa, käykää itse kokemassa. Sen voin sanoa että viimeinen köydenpituus kruunaa reitin. Askartelin pilarin päälle ständin onnellisena päivän koitoksista, iloitsematta liikoja ennen varsinaista toppia.

Kruksit takana. © Eero

Toppausfiilikset olivat aika rauhalliset. Halattiin ja onniteltiin toisiamme. Oltiin oltu reitillä jotain 12 tuntia. Otettiin valokuvat ja kirjoitettiin nimmarit vieraskirjaan. Syötiin myös loput bulletmealit, jotka maistuivatkin herkulliselta tässä vaiheessa päivää.

Huippujuttuja.

Vuorelta poistuminen oli vielä edessä. Ei mikään pieni urakka. Poistuminen tapahtuu normaalireittiä pitkin ja sisältää yhden köydellä laskeutumisen. Onneksi Eero on vuorimiehiä ja teki meistä köysistön. Pimeän laskeutuessa yllemme, hipsuttelimme kiipeilytossuissa harjannetta pitkin toiselle huipulle. Välillä mentiin istualtaan terävällä harjanteella, välillä simulina ja välillä toisia varmistaen. Viimein monen släbin ja lohkareen ylityksen jälkeen saimme viimein oikeat kengät jalkaan. Alkoi lohkareiden seassa marssiminen. Lopulta saavuimme gear up boulderille. Eero kaiveli kaljat esiin, toinen oli vuotanut reppuun. Toisen jaoimme. Olisin kyllä mieluummin juonut vettä, mutta se juotiin pois jo topissa. Toki pienen kävelyn jälkeen saimme purosta vettä. Loppumarssi tuntui loputtomalta ja väsymys alkoi todella tuntua. Pysähtelimme istumaan, mutta eipä se homma niin etene, niin aina vaan jaloilleen ja kohti majapaikkaa. Viimein yli 24 tunnin reippailun jälkeen olimme autolla. Eli oltiin todella hitaita, mutta onneksemme kelit oli kohillaan ja muutenkin kaikki onnistui. Vähän ruokaa ja eikun telttaan. Ensimmäinen vuorikokemus oli koettu.

Seuraavana päivänä kävimme jollain sporttikaltsilla Narvikin kupeessa. Ensimmäistä kertaa olin kalliolla, mutta en tahtonut kiivetä. Join muutaman kaljan sekä fiilistelin jumiutuneita lihaksia ja eilisiä kokemuksia.