torstai 15. elokuuta 2019

Suuri sininen beilaus

Viimein päästiin reissuun Kvaløyalle. Ykköskohteena oli Store Blåmannin "Ultima Thule" teknoamalla. Reissua oltiin suunniteltu jo nelisen vuotta, mutta aina jokin asia tuntui olevan esteenä lähdölle. Nyt kuitenkin asetettiin Kvaløya etusijalle kesän suunnitelmissa.

Puolen päivän aikaan oltiin burgerilla jossain Tromssan laitamilla. Kävimme vielä pari vesipulloa ostamassa lähimarketista ja lähdettiin ajelemaan Kvaløyan puolelle. Pian Store Blåmann alkoikin näkyä. Ja olihan se se vaikuttavan näköinen, varsinkin kun sen näkee luonnossa ensimmäisen kerran. Voin vain kuvitella miltä tuntuu ajaa Yosemiteen ja nähdä El Capitan. Toivottavasti saan sen kokea.

Jännityksen ja innostuksen sekaisisissa tunnelmissa aloitimme varsin nopeasti kamojen välppäyksen. Olin tehnyt listan, mitä otetaan mukaan ja se olikin varsin toimiva ratkaisu. Olisi varmasti unohtunut monta juttua ilman listaa. Noin kolmelta iltapäivällä lähdimme kävelemään seinää kohti.


Minähän en todellakaan ole mikään tiistaitunkkaaja, joten ylämäkeen kävely ei ihan helppo rasti ollut. Varsinkaan bigwall-kamakasan kanssa. Tunteet vaihtelivatkin kävelyn aikana "Elämä on mahtavaa"-tyyppisestä hekumoinnista, "ei tässä ole mitään järkeä" -tyyppiseen epätoivoon. Päällimmäiseksi kävelystä aina jää hyvä fiilis, vaikka siltä se ei todellakaan aina tunnu suorittaessa. Siksi kai sitä ihmiset tekevätkin.


Jossain vaiheessa iltaa kuitenkin olimme seinän juurella. Seinälle otettavien vesien hankkimista jätimme kuitenkin koko ajan myöhemmäksi, todeten seinän juurella, että täältä sitä ei enää saa. Jouduimmekin sitten palaamaan lumikentän alareunalle vettä hakemaan, mutta onnenksi ei enää muuta painoa ollut.


Ledgen kasausta oltiin harjoiteltu pari vuotta sitten, joten sen pystytys seinän juurelle onnistui jo paremmin. Toki se vaati vielä muistilokeroiden kaivelua ja pientä youtube-lunttausta sekä muutamia yritys-erehdys kierroksia. Bläkkärin cliff cabana double portaledge flyn kanssa vaatii tietyn tavan, millä paketti saadaan kasaan. Ei minusta todellakaan käyttäjäystävällinen paketti, mutta ajaa asiansa. Itselle en tätä ostaisi. Hyvin siinä kyllä nukkui.

Aamu alkoi herätyskellon soittoon. Ei mikään aikainen herätys, eikä kovin kiireiseksikään aamutoimia voinut kutsua. Eero oli fiksannut yhden köyden valmiiksi reitin juurelle edellisenä iltana ja se oli todella paikallaan painavan haulbägin kanssa reunarailon lumiharjannetta noustessa.

Minun oli tarkoitus kiivetä eka pitsi. Se oli kuulemma "ehkä" vaikein. Eka köydenpituus on muuttunut alkuperäisestä toposta, ja minulla ei ollut tarkkaa kuvaa mistä reitti menisi. Ajattelin vaan, että eiköhän se selviä reitillä. Kiipeily oli helppoa. Pääosin sisäkulmia, joissa ohut halkeama joka söi pienempää kiilaa mukavasti. Niin mukavasti että jatkot pääsi loppumaan pariin kertaan. Yritin olla jättämättä kaikkia piissejä seinään, mutta pikkukiilojen kanssa tuntuu aina siltä että saa ne olla siellä.


Tietämättömyyteni reitin kulusta aiheutti sen, että kiipesin ohi poikkarista. Ehkä noin neljä piissiä kiivetessä, halkeama oheni huomattavasti ja jotain kasvillisuuttakin halkeamassa oli. Mainittuani asiasta Eerolle, sain tietoon että poikkarihan siellä pitäisi pikku katon kohdalla olla. Teknosin piissejä pitkin alaspän. Poikkaraoin hookeilla pari metriä oikealle ja kulman takaa löytyi isompia halkeamia, joita pitkin nousu olisi helppoa. Isojen halkeamien loppuessa oli tehty slingistä pieni ankkurin tapainen. Joku on tehnyt varmaan väliankkurin tähän, ajattelin. Jatkoin ylöspäin ja isot halkeamat loppuivat jo oli vain pieni sisäkulman halkeama. Kiilat pienenivät mikrokiiloiksi ja sammaltakin piti rapsutella. Sitten halkeamaan kävi enää vain peckerit. Jo edellisellä reittieksymisellä olin hieman vasaroinut peckeriä ja tein taas niin. Iso pecker, mikrokiila tai kaksi, sitten pienin pecker. Sammalmättäät kasvoivat ja epätoivo eksymisestä ja jaksamisesta valtasi mielen. Kyselin taas reittiä Eerolta ja sain tietoon että "traverse on jugs". Kurkkaan kulman yli ja huomaan kahvapoikkarin. Se on siellä slingiankkurin kohdalla. Olin kiivennyt taas ohi poikkarista, tällä kertaa noin yhdeksän piissin verran. Enää en jaksanut teknota alaspäin, vaan laskeuduin peckeristä. Laitoin nousukahvan varmistuslooppiin ja alhaalta tulevaan köyteen (alaspäin) laskun ajaksi, varmistukseksi, mikäli pecker irtoaisi.



Se mistä Eero reittiä luki, löytyy https://klatreforer.tromsoklatring.no/problem/6169. Olin sivustolla käynyt ennen reissua, mutta jotenkin ohitin sen. Ssieltä löytyy hyvä kuvaus ekaan köydenpituuteen ja jopa kuva, mistä reitti menee. Tätä kuvaa en tosin ollut aikasemmin huomannut.

Nyt olin taas reitillä, mutta voimat alkoivat hiipua. Olin varannut vain puoli litraa vettä mukaani. Hyvinhän se riittää Suomen teknoreiteille, mutta ei näköjään 50 metrin köydenpituuteen tai varsinkaan eksymisten kanssa. Taas helpohkoa sisäkulmaa, mutta enää en jaksanut nousta edes tikkaita kerralla ylös, vaan nousin yhden jalan varaan, klippasin daisyn, lepäsin, nostin saman jalan ylemmälle askelmalle ja nousin piissiin kiinni. Taas tuo "ei tässä ole mitään järkeä" fiilis oli mielessä. Jossain vaiheessa pääsin köydenpituuden loppuun ja rakentelin ankkurin. Itse kiipeily oli helppoa, mutta haastavuus tulee määrästä.



Haulasin sikaa, välillä se jäi kattoihin kiinni, mutta Eero irroitteli sitä noustessaan ylöspäin. Siemailin loput vedet ja söin suklaata. Fiilis alkoi parantua. Eeron tullessa ständille, hän tuumaili, että "ei taida minun juttu olla tämä". Ajattelin että en kyllä jaksa enää kiivetä toista samanlaista rupeamaa. Olimme käyttäneen kahdeksan tuntia siihen, että ensimmäinen köydenpituus oli valmis. Ideana oli olla päästä toinen pitkä köydenpituus kyseisenä päivänä. Varaamamme vesi ja ruoka tulisi olemaan tiukilla. Siispä tuumin, että jos Eero ei tahdo kiivetä, ei ehkä ole järkevää jatkaa reitillä. Päätimme siis melko nopeasti lähteä alaspäin. Kävelimme vielä samana yönä parkkipaikalle. Kävimme meressä uimassa, juttelimme mukavia ja joimme pari olutta.

Myöhemmin olen tullut ajatukseen, että paras tapa olisi ollut laittaa ledge siihen ja kiivetä illasta sen minkä jaksaa.

Nämä oli ensimmäiset pakit minulla. No enpä multipitch kiipeilyä ole juuri päässyt tekemäänkään. Vitutus, pettymys ja harmitus tästä kasvoi päivä päivältä. Lopulta, mutta vasta kotona, kuitenkin ajatus kääntyi siihen että hieno reissu seinälle oli. Oppi uutta oppia ja kokemusia saatiin. Ja varsinkin vanha sanonta, että eihän se sieltä mihinkään häviä, toi kerrankin lohdutusta. Myös Kvaløya visiitti oli kokonaisuutena onnistunut. Kävimme päiväreissut Gullknausenille ja Hollanderanin Lanternalle. Vettäkään ei satanut koko reissulla!

Mikäli sinulla tai tutullasi on aikomus tulevaisuudessa kyseiselle seinälle, olen erittäin kiinnostunut osallistumaan! Reitillä ei niin väliä. Eli ota ihmeessä yhteyttä. Innostusta ja kiinnostusta tämäntapaiselle touhulle minulta löytyis.