Val di Mello, Val Masino, Italia

Pieni polte dokumentointiin on taas heräillyt. Ja kun ei tullut kiipeilyreissua tälle kesälle, niin kirjoittelen viime kesän (2024) reissusta Italiaan! 

Kohteena meillä oli Val di Mello. Boulderfestivaaleista tuttu alue tarjoilee kiipeilijöille kaikkea mahdollista kiipeilyn alalajia uskomattoman kauniissa maisemissa. Trädi-iskämäinen ryhmämme oli kiinnostunut lähinnä multipitch trädistä sekä mahdollisesti visiitistä vuorille. Val di Mello sijaitsee pohjois-italiassa, alppien eteläpuolella. Matkasimme Milanosta vuokra-autolla Lidlin ja Decathlon pysäkkien jälkeen kohti pohjoista. Alkureissun majoituksena toimi Ground Jack -niminen leirintäalue, jossa telttailimme. Leirintäalue on oikeastaan pisin mahdollinen paikka mihin pääsee autolla ja leirintäalueelta kiipeilyn lähestymiset olivat lyhyet. 

Ensimmäisenä kiipeilypäivänä kiipesimme kolmen kp:n "L'alba de Nirvana" (5c, 125m). Reitin ekan kp:n voi kiivetä vasemmalta, mutta suositumpi versio on kiivetä släbialku "Stomaco peloso". Ilmottauduin aloittamaan kitkasläbiltä. Vaikka en tosiaan ole släbeillä hyvä, näytti kallio kiivettävältä. Alkuun on noin 10 metrin run out ensimmäiselle varmistukselle. Jossain seitsemän metrin kohdilla tuli stoppi ja mietin, olikohan tämä sittenkään hyvä idea. No pienen empimisen jälkeen sain askellettua itseä hieman vasemmalle ja jatkettu varmistukselle, joka oli jonkinlainen iso haka lyötynä halkeamaan. Tämän jälkeen vielä hieman släbiä ja helpompaa kiipeilyä. Toinen ja kolmas kp johdatteli ison hänkin/katon alle. Viimeinen kp oli hieno traverse hänkin alla. Päivän päätteeksi kiipeilin vielä muutamia pultattuja släbejä (tosin pulttivälit olivat aika pitkät) kallion juurella.

Toinen kiipeilypäivä oli tarkoitus kiivetä jotain isompaa ja suuntasimme Luna Nascentelle (6b, 340m). Pienen metsässä vietetyn lähisseikkailun jälkeen olimme reitin juurella. Reitille oli myös tulossa toinen pari, mutta kerkesimme aloittaa kiipeilyn. Minä sain taas aloittaa. Ensimmäinen kp on kiipeilyllisesti kruksi, vaikea ja lyhyt 6b tason "boulderongelma". 

1. KP

2. KP

Seuraavaksi oli ideana yhdistää 2. ja 3. kp, jota lähdin liidaamaan. Toisen kp:n vaikeus oli pieni katto, jota poikkaroidaan undereista. Katto veikin kaikki voimat, joten tein tein roikkuständin katon jälkeen yhdistelemättä köydenpituuksia. Jatkoin kuitenkin vielä liidivuorossa hienoa leipäkkidihistä pitkin hyvälle varmistusspotille. 

3. KP, näyttääpä hyvältä!

Kiipeily oli hienoa, mutta minua jotenkin ahdisti perässä tuleva pari. Onneksi tässä vaiheessa tiimi ohittikin meidät. Vaihdoimme liidivuoron Simolle. Simo kiipesi pari kp:ta, mm. hienon jättifleikin. Viimein myös pääsi Jussi liidihommiin ja kiipesi perushyvän halkeaman sekä helpon, mutta pitkällä varmistusvälillä olevan poikkarin. 

4. KP

5. KP

6. KP

Viimeisen kp:n alla oltuamme Jussin kanssa ankkurissa, tulee viimein Simo paikalle. Tiesin Jussin kanssa, että viimeisellä kp:lla on taas run outtia luvassa, mutta Simo ei sitä tiennyt, niin jotenkin puhuttiin Simo liidaajaksi. Viimeinen kp lähtee halkeamaa pitkin, mutta halkeamasta ei montaa metriä ole iloa. Aikansa Simo tähyilee suuntaa, ja lähtee hiippailemaan sinne päin missä otteita sattuu näkymään. Kyyhötämme pitkät ajat auringon paahtaessa meitä graniittiseinällä ja odotamme pääsevämme kiipeämään. Viimein pääsen kiipeämään. Halkeaman jälkeen siirryn släbille harkituin ja keskittymistä vaativin muuvein. Herkkää släbikiipeilyä jatkuu ja jatkuu, missään ei näy varmistuksia. Köysi vaan menee ylöspäin kallion pyöristyessä seinämästä loivemmaksi. Pitkän släbihiippailun jälkeen pääsen viimein ankkurille. Simo oli liidannut varmaan 40 metriä ilman varmistuksia. Hullua! Myöhemmin paikallisessa kiipeilyliikkeessä kuulemme, että olisi sinne saanut varmituksia, jos olisi kiivennyt enemmän oikealta. Vaellamme onnellisinina alas ja menemme Luna Nascente nimiseen ravintolaan vielä illalliselle.

Viimeinen KP

Ajatuksen tasolla oli myös "Oceano Irrazionale", mutta kiipeilykyvykkyytemme ei vaikuttanut siltä, että se olisi ollut järkevää. Kyseinen reitti on 400 metriä pitkä, alppien ensimmäinen UIAA VII, eli 6b/6b+ ja varmasti aika old school greidi. No jos tuonnepäin joskus eksyy kyvykkään kaverin ja hyvän kunnon kanssa, tuossa olisi kunnon klassikko.

Välipäivänä vierailemme Sasso Remennolla, mikä on valtava kivilohkare. Kiven sivuilla on useita yhden ja kahden kp:n reittejä. Pääosin sporttia. Kiipeän niistä muutaman ja tuumin, nämä onpa laadukasta kiipeilyä. 

The Sasso di Remenno is the largest rock in Europe, with a volume of over half a million cubic meter

Päätimme, että haikkaamme seuraavana päivänä ylemmäs vuoristoon Rifugio Gianetille. Ideana oli, että käytetään koko päivä haikkiin, kiivetään seuraavana päivänä ja tullaan pois sitä seuraavana. Idea olikin hyvä kuntotasoomme nähden. Vaellus majalle oli hieno, maisemat kauniita ja sää hyvä. Olin ensimmäistä kertaa tällaisessa vuoristomajassa. Tämä olikin varsin hyvin varusteltu, suihkut ja kaikki. Majaa piti vanha pariskunta ja apuna nuori mies. 

To the mountains!

Illallisella huomioini kiinnittyi eräisiin kaveruksiin, he olivat varmasti yli viidenkymmenen vuoden ikäsisiä, mutta topokirja kiinnosti heitä edelleen. Olivat olleet kiipeilemässä ja huomenna uutta reittiä suunnitteilla. Ai että, miten hienoa!

Aikamme pähkäiltyä, päätimme kiivetä hienon näköisen huipun, jonne johdattelisi 12 kp:n 6a-tasoinen kiipeilyreitti Spigolo Vinci, Punta Angelalla. Vatsani oli kuitenkin ollut hieman sekaisin ja yöllä useiden vessakäyntien jälkeen piti tehdä päätös jäämisestä pois kiipeilystä. Olo oli sen verran heikko ja epävarma. Luvassa oli siis pitkä päivä vuoristomajalla. Seurailin kiikareilla, kun kaverit kiipeävät harjanneta. Näen, kun Simo lähtee 6a:n kruksipitsille 3000 metrissä ja pilvet verhoaa kiipeilijät. Huikeaa! Näkyvyys heikkenee ja lähden makoilemaan majalle.

Kiikarin linssistä puhelimella otettu kuva. Kiipeilijä keskellä kuvaa.

Simo kruksipitsillä

Illalla alkoi jo huolestuttaa, kun kavereita ei näkynyt ja en saanut heihin yhteyttä soittamalla, enkä tekstiviesteillä. Jussi oli kyllä laittanut WhatsAppiin viestiä, mutta minulla oli ollut mobiilidata pois päältä huonon kentän ja vähäisen akun takia. Viimein kaverukset kuitenkin saapuivat. Kuulemma pientä epiikkiä oli ollut väärän laskeutumiskohdan takia ja yksi köysikin oli jouduttu jättämään seinälle. 

Reitiltä poistuminen

Harmitti suuresti, että en päässyt tuolle viimeiselle reitille, koska juuri tällaisesta kiipeilystä olen haaveillut. Vähän vuorimeininkia sekä oikeata kalliokiipeilyä. 

Seuraavana päivänä olisikin lähdettävä alas. Vietimme pari yötä hotellissa ennen kotimatkaa. San Marinon kylällä oli rento meininki ja hyvää ruokaa. Kotimatkalla alkoi kuume nousta ja kotona tekemäni koronatesti oli positiivinen. Hienoa oli päästä muuallekin kiipeämään kuin Norjaan. Porukka oli hyvä ja mielelläni lähden miekkosten kanssa uudelleen seikkailemaan.

To the hotel!

Tekokiipeilyä

Talvista teknoilua on ollut tarkoitus harrastaa, samoin keväinen kiipeily Olhavalla on kokematta, joten näiden yhdistäminen sopi tähän kevääseen. Talvesta nyt ei enää voi puhua, mutta teknoiltua tuli ihan mukavasti. Olhavalammen jäällä liikkuminen toi helpotusta sektoreilta toisille siirymiseen.

Visva A2 on kuulunut to-do listalleni jo pidemmän aikaa, joten sehän tuli riipaistua heti kättelyssä. Ja pettymystä se ei todellakaan tuonut. Lyhyt, mutta monipuolinen reitti on suositukseni, mikäli teknoilu Olhavalla kiinnostaa. Ja talvella lähtökin on helppoa jäältä. Reitti olisi mennyt kliinisti, mutta yläosan halkeama oli jäässä, niin vasaroin muutaman bird peak tyyppisen haan.

Jääruuvit apuna ala-ankkurissa

Reitin kakkostelu © Eero Myrsky

Halusin myös kokeilla isompaa teknogreidiä, joten päädyin Heart of Stone A3+ reitille. Reitti ei ihmeempiä ongelmanratkaisutaitoja vaadi. Kasa näitä linnunnokkia ja reipasta mieltä riittää. Suurimmat ongelmat oli taas reitin lopun ollessa jään peitossa. Toinen A3+ mitä tuli katseltua oli Haulbag-mies, mutta jätetään se asia vielä hautumaan. Sen verran kuumottavalta reitti näytti.

In the Heart of Stone

Hakut ja jääraudat olisis olleet paikallaan reitin lopussa.

Done that

Eero reitillä Rovaniemi-Turku all night long A2

Myös vapaakiipeilykausi tuli aloitettua samalla. Ukkosenjohdatin olikin ihan napakka aloitus kauteen.

Kevät meiniki?

Oli siellä muitakin © Eero Myrsky

Oldie A2 © Eero Myrsky

Oldie ylhäältä

Poikkarin kakkostelu on rankkaa puuhaa?

Köyden jatkona

Valokuvia viime kesältä. Suurin osa Hannan kuvaamia.

Leipäkkäilyä

Jammailua

Nu moon

Trad is the shit!

Tollonvuoren siistit släbit

Hurissalon Helmi

Hauskaa

Josse menis Olhavalla

Ehkä Suomikalliolla vierailu ei enää nykyään ole postauksen arvoinen, mutta meikäläiselle käynti kotikunnan ulkopuolella kiipeilemässä on aina spesiaalia. Eli tässä sitä taas tulee, mentiin sinne ja kiivettiin sitä -tyyliin tottakai.

Perjantaina lähdettiin iltapäivästä, mukana Ville ja Ansa. Vettä satoi koko matkan, mutta sääennusteiden mukaisesti sade loppui jossain Mäntyharjun kohdilla. Pohjoisesta päin siis tultiin. Kantti näytti olevan kuiva, mutta eipä kyllä tehny mieli sitä liidata. Onneksi liideri löytyi. Pimeän saapuessa sitten kiipesin otsalampun valossa kanttia yläköydessä miettien taas kerran että ei tää köysikiipeily kyllä mulle sovi. Semmoinen se ihmisen mieli vaan on, välillä pelot on etusijalla, esteinä niiden parhaiden juttujen edessä.

Ansa liidaa kanttia © Ville

Toppiin päästiin ja siellä laskeutumisköysiä asennellessa onnistuin huitaisemaan otsalampusta luukun auki ja patteri lensi iloisesti Suuren leikkauksen kohdilta alas. Onneksi oli kuutamo, siis kunnon täysikuu. Olis voinut olla hankalempi laskeutua, se oli nimittäin ainut otsalamppu sillä hetkellä. Toinen pieni epiikki saatiin aikaiseksi laskeutumisessa. Ensin laskettiin Ville Suuren leikkauksen kohdalta yläköysittelytyylillä. Sitten tehtiin normaali laskeutumissysteemi. Köydet oli solmussa päästä, mutta keskikohta siirtyi siinä arpoessa ja säätäessä mitä kautta köysi ylhäällä laitetaan. 70 metrinen köysihän yltää just nätisti suuren leikkauksen alaosaan. Nyt solmu, jolla molemmat köydet oli yhdessä, oli siirtynyt ylemmäs. Tämä hoksattiin kun Ansa oli laskeutunut solmujen luo ja tietysti ilman prusikkeja yms. lisävarusteita. Onneksi minulla oli prusik-naru jolla lukitsin köydet ankkuriin. Sitten Ansa aukaisi solmun ja laskeutui yhtä köyttä pitkin alas. Varmasti jännä paikka päästää toinen köysi vapaaksi.

Lauantaiaamuna toisia tuntui nukuttavan niin makeasti että päätin lähteä teknoilemaan Paskantärkeä-sektorille. Ajatuksen oli kiivetä joko Oldie tai Joonas, molemmat A2:sia. Valitsin Joonaksen.

En tiedä menikö reitti ihan topon mukaan, koska menin Stradarotan pultin oikealta puolen. Tarkemmin topoa kun jälkikäteen kattelin, reitti menis pultin vasemmalta puolen. Samapa tuo, seurailin halkeamia ja pääsin toppiin. Tuli myös testattua BD:n micro stoppereita. Erittäin päteviä pikkukiiloja. Kamojen putsaus laskeutumalla vaan oli hankalempaa tekemäni poikkarin takia. Leiriin palatessa oli vastassa iloinen ylläri. Ilmeisesti koira oli syönyt minun leivät, juustot, metukat, oivariinin (koko rasia nuoltu täysin puhtaaksi!) ja yhden pasta-annoksen. Onneksi jätti vielä jotain kuivaruokaa mullekin.

Josse menis? © Ville

Menihän se!

Josse oli se reitti minkä takia Olhavalle piti päästä. Kolme vuotta sitten, ekalla Olhavareissulla lähdin Josselle reippaasti ja uhmakkaasti. Vauhdilla vedin itseni silloin kruksiin ja piti jäädä kamoihin lepäämään. Siitä seuraavana kesänä kakkostelin reitin rauhallisemmin. Nyt vedin niin rauhassa kuin vain pystyy ja varman päälle. Nätisti meni. Josse on kyllä vaan erittiäin makea reitti. Simppeli suora halkeama ylös, paljon pieniä otteita ja hyvin varmistettava. Aurinko paistoi ja mukava oli varmistella kallion reunalla.

Siihen vielä Suuri Leikkaus ja Erikois-A kaupan päälle niin hyvää kiipeilyä oli päivä täynnä. Suuri leikkauskin meni paljon hitaammin liidissä kuin pari vuotta aikaisemmin yläköydessä laybakkailemalla. Sunnuntaille jäi Kimpen Ulkonema ja Riippuvat puutarhat. Jälkimmäinen varsinkin oli siistiä trädittelyä. Molemmissa pientä kattojen ylitystä/ohitusta.

Trädihomma lähti luistamaan taas ja 6- reiteillekin uskaltaa jo lähteä kohtuu luottavaisin mielin. Valitettavan katkonaista on vain tällaisille kunnon trädipaikoille pääsy.

Seiskan trädi

Kuten taisin jo aikaisemmin mainita, mulla oli pieni hiitti saada 7a trädi kiivettyä. Paikallisilta kallioilta löytyy tasan yksi 7:n trädi-reitti. Se on Jani Lunnaksen 1998 ensinousema Get Up Stand Up. Reitti on lievästi hänkki ja seurailee koko kallion poikki menevää halkeamaa. Pätkä on hyvin varmistettavaa otekiipeilyä, eli sopisi sporttisemmillekin henkilöille kuin minä. Reittiähän ei ole kiivetty aikoihin (veikkaisin ettei kymmeneen vuoteen?) ja putsailinkin reittiä jo viime syksynä. Syksyn sateiden takia kalliolle ei tullut viime vuonna palattua, mutta nyt tuntui että aika on kypsä koittaa uuttaa tasoa luonnollisilla varmistuksilla olevalla reitillä.

Nooh, reittihän oli märkä. Ensiajatukset oli että jos sitä nyt yläköydellä koittaa, mutta käsiotteet oli sen verran kuivat, että liidiyrkkiä joutui koittamaan. Ekalla yrkällä ei camu mahtunutkaan halkeamaan, joten hätääntyminen ja varmistus huonosti kiinni. Sitten roikkumaan piissiin joka korkkasi parin sekunnin päästä. No seuraava varmistus olikin jo kunnollinen. Toisella yrkällä onnistuin klippaamaan edellisen piissin alta ja se yrkkä meni siihen sekoiluun. Sitten se kuuluisa viimeinen yrkkä. Ihan ok meni alku, mutta lopussa alkoi aika raskaalta tuntua. Sitten lipesi jalat (märkää ku oli, minun jalkatekniikassahan ei ole vikaa!), mutta kädet piti. Eeppistä taistelua ja yksi piissi vielä sisään. Ja kömmintä toppiin. Kyllä se kiipeily on hienoa tällaisina hetkinä. No miksei muutenkin. Jonkun sanomisia mukaillen: Hyvä päivä, kukaan ei kuollut ja kaikki pitää lajista -  paitsi Juha.

Laskeutuminen.

Mitään kiiloja ei ruveta nysväämään.

Se on ihan jyrkän näkönen. © Heikki P.

Samoin on tämä 5+ trädi.

Monomuuvi. © Heikki P.

Sit vauhdilla lepokahvoille.© Heikki P.

Pumpissa jo alkumetreillä. © Heikki P.

Sitten sitä kiipeilyn hienoutta. © Heikki P.

Loppupuolella vielä leiskataan pari muuvia. © Heikki P.