Tuttua ja turvallista

Kalliokiipeilykausikin päästiin korkkaamaan tutussa ja turvallisessa Heiniksessä. Tuntui tottakai mahtavalta ja kiipeilykunto on kait ok. Ehkä sitä voimakestävyyttä puuttuu, niinku aina.

Lähestyminen näyttää talviselta

mutta kallion juurella on jo aika kesäistä.

Meininki on hyvää

ja koitin kiivetä

mutta Henkkapa lähetti ekan suomiseiskansa, Fica 7b!!! On se kova!

Yet another Koro trip

Luulin reissua suunniteltaessa että Korouomassa olis helmikuussa kylmä. Jopa todella kylmä. Mutta näyttää muuttuvan ilmastot myös arktisen alueen laitamilla. Menomatkan satoi vettä, mutta kiipeilypäivät oli nollan tuntumassa ilman sateita. Laavuleiriytyminenkin oli iisiä kun mikään ei jäätynyt, ei ruuat eikä ukkelit.

 

Ajatusta oli käydä katsastamassa kaunein putous, mutta vähäisen ajan takia pitäydyttiin perussetissä. Ruskea virtakin tuli nyt kiivettyä, mikä jäi viime reissusta vähän kaivelemaan. Kiipeilyt sujui kyllä aika hyvin ja jotain uuttakin tuli opittua jään eri olomuodoista. Uusi pehmeä jää on mukavampaa kuin vanha ja kova.

Ihme juttu! © Anssi

Jaska

Jokunen © Anssi

Good ice! © Anssi

Swinging.. © Anssi

Mörön selätys © Anssi

Vanhaa jäätä © Anssi

Seikkailua luvassa © Anssi

Rotkolaaksossa

Turisteja!

Onneksi kesäkin loppuu!

Kesäflunssaa! Se on kyllä mukavaa. Ja kesälomakin loppui. No liian kuumahan tuo on kiivetäkkin. Onneksi tääkin kesä loppuu ja tulee syksy. Se on ihmisen parasta aikaa, ainakin kivien halaukseen.

Mutta sairaspäivinä editoin pikku videon keväältä:


Arete Franklin from Antti Turunen on Vimeo.

Lisää harrastelua

Kalliolla kiipeily tuntuu olevan harvinaista herkkua nykyään. Mutta jotain sentään. Moisseenvaara oli taas hyvä paikka ottaa tuntumaa kiveen ja saada metrejä alle. Kalliolle lähti mukaan Pielisjokiseudun toimittaja kyselemään lajin ihmeistä. Saas nähdä minkälainen kuva annettiin lajille tällä kertaa. Asiallisia kavereita tosin kaikki mitä meidän porukassa oli, että eiköhän sieltä hyvää juttua tule.

Toimittaja visualisoi muuvit © Heikki Pitkänen

Risto Reipas © Heikki Pitkänen

Kiipeilyn suhteen tuli kiivettyä vitosen trädi Risto Reipas. Ensinousijan maininta oli että helppo varmistaa. Silti tuntui että vähä deathblockia ja pitkiä varmistuvälejä oli. No ylös päästiin ja mukava oli varmistella sammalmättäällä istuen Heikkikin kallion päälle.

Riston topissa.

Itkupotkuraivari 6c+ © Heikki Pitkänen

Koittelin taas myös 6c+ släbikruksia reitillä itkupotkuraivari. Itku meinas kyllä tullakin. Vaikeeta on mulle toi släbittely pikkujalitsuilla ja onnettomilla otteilla. Tykkään kyllä släbijutuista, mutta ei taida olla vielä tekniikka takaraivossa. Ja kenkiäkin vois aina syyttää, mutta ei se kyllä niistä oo kiinni, vaikka vaikuttaa kyllä asiaan. Varpaat ja sormet oli hieman hellänä. Mutta pitää vaan jatkaa projektointia, tuntuuhan se paremmalta jos ne joskus menee. No menee se, on mulla jo muuvit kasassa.

Oonksmää liian kiinni kalliossa? © Heikki Pitkänen

Hyvät eväät = hyvää kalliokiipeilyä © Heikki Pitkänen

Pate ja kissa ja Mikko © Heikki Pitkänen

Loppupeleihin tein ensinousun uuteeen sporttireittiin. Vaikeutta tuolla hienoudella on 4 ja nimeksi annoin (ennakkotiedoista poiketen ja poliittisesti korrektimmin) vauhti. Valokuvaa tuosta kiipeilyihmeestä olla vielä saatu, mutta semmonen vertikaali ja oterikas pätkä se on. Tuon seinämän putsaushan tuli tehtyä pari viikkoa sitten kun kävästiin Juhan kanssa hieman kehittämässä kalliota. Käveltiin siinä ja kateltiin että tuossahan on ihan ok seinä. Juha lähti pulttaamaan omaa vanhempaa reittiaihiota ja minä päätin laskeutua ja kattoa onko siellä mitään. No putsasin oikeestaan koko linjan ja sitten ylärillä testasin pultin paikat ja Juhakin antoi siunauksen niille, joten eikun pora laulamaan ja yläankkuri ja pultit saatiin samana päivänä kallioon. Vauhdikasta toimintaa siis.

Voishan sitä hieman hankalampaakin reittiä tehdä, mutta samahan tuo oli tekaista, kun kerta siellä oltiin. Toivottavasti saa paljon nousuja. Mulla onkin ollu vähä ajatuksena, että jos reitin vuoteen saa tehtyä, niin hyvä on. Tosin onhan mulla noita reittejä mielessä useampikin, ihan eri kallioillakin.

Oops i did it again!

Nimittäin hajotin sormeni. Olin köysittelemässä sisällä ja revin siis kunnolla kolmella sormella tätä 74 kilon ruhoa. Eli ihan oma vika. Ei tainnut olla tarpeeksi pitkä aika "kevyttä" kiipeilyä. Siis onhan tässä jo boulderoitu ja muuta, niin luulin että kestäähän toi hyvin. Treenitkin olen vetänyt ihan taiteen sääntöjen mukaan. Peruskuntoa pari kuukautta, kestävyyttä kuukausi ja nyt toista viikkoa oli jonkinmoinen voimakestävyys teemana. Pitääkö aloittaa alusta? Entäs kesän kiipeilyt? Olin jo ihan fiiliksissä taas kiipeilystä ja mietin projekteja.

Lähdin hiihtämään

It has been a long time since last post. Kun on ollu hiljaista niin on ollut hiljaista. Kiipeilyä kokeilin hieman, mutta ei tuntunut hyvältä. No sitähän osasi odottaa pitkän tauon jälkeen. Lisäksi rikkinäinen sormi ei ole vielä täysin toipunut. Eli ei maistunut puolivaloilla boulderointi. Olen vähän köysijuttuja opiskellut parin KTO:n treenatessa juttujaan. Vaikka itse en ole ajatellut mitään KTO-koulutuksia käydä, kun noita ohjaajia tuntuu olevan ihan riittävästi. Mutta ei oppi ojaan kaada. Mielenkiinnon kohteena mulla on pääasiassa rescutusjuttujen oppiminen, ei niinkään kasin käyttö tai kaikkien solmujen osaaminen.

Seinältä kun on ollut poissa, niin on muutamien kirjojen ja netin selaamisen vaikutuksesta kasvanut hieman perinteinen vuorikiipeilyinnostus. Siitä inspiroituneen ilmoitinkin itseni Laskuvarjojääkärikillan jäätikkökurssille Olhavalle. Vuosi takaperin pidin korkeiden vuorten sahaamista leireistä ylös alas järjettömänä. Nyt se tuntuu jo aika kiehtovalta maailmalta.

Toinen kasvava mielenkiinnon kohde on ollut hiihtovaellus. Tämäkin harrastus on vielä lapsen kengissä ja koitan saada vähän hiihtokokemusta. Kelit on kyllä olleet siihen hommaan mahtavia. Kovassa pakkasessa hiihto on kyllä jotenkin hienoa. Tai ajatus siitä että tulisi toimeen pitkiä aikoja kovissa olosuhteissa voisi liikkua omin voimin pitkiäkin matkoja.

Tämmöstä löytyy kun takapihalta lähtee hiihtämään.

Nimittäin turvesuota. Hyvä siellä on hiihdellä.

Niinku myös järvellä.

Jäät ainakin kestää ku autoilla ajelevat vastaan.

Olenkin pitänyt itseäni sen verran pehmona, ettei arktinen vaellus tai kuustonniselle kiipeäminen olisi ikinä mahdollista. Enkä tiedä tuleeko näitä juttuja tapahtumaan. Ei ole niinkään halua suorittaa jotain spesiaalia. Ehkä enemmänkin haen itseni ja ympäröivän maailman tuntemista. Näihin hommiin on meikäläisellä vielä pitkä matka, mutta jostainhan se matka on aloitettava.

Norjaa

Viiden hengen seurueemme kävi ajelemassa Lofooteille ja takaisin. Kun saavuimme paikalle Kallen leirintäalueelle, oli ilma pilvinen ja hieman kostea. Mahtava Vågakallenin Storpillar teki selväksi että oikeassa paikassa ollaan. Osa porukasta säntäsi heti kalastamaan, itse jäin leiriä kasailemaan. Koitin aikaista nukkumista, jos vaikka jaksais kiivetä paremmin seuraavana päivänä. Pian paikalle tuli paikallinen miekkonen pakettiautolla ja jututteli meitä wiildkämping-asioista ja kalastusluvista. Oltiin hieman ihmeissämme, luulin että kalastus merestä on sallittua. Ja niin se taitaa ollakin: "Sports fishing in the sea with a hand line is free." http://lofoten.info/en/good-to-know. Myöskään camping asioista en tiedä, kyllä me siinä telttailtiin. Norjassa kait saa telttailla 150 metrin päässä astutuksessa, eli vähän kuin meidän jokamiehen oikeuksien tapaan. Paikallisena herra oli tietty näreissään kun kesällä "omalla" rannalla on semmoset 500 henkeä. Porukkaan tietysti mahtuu ihmisiä, joilta saattaa roskaa tai muuta jäädä paikalle. No narinat sikseen, kiipeemäänhän sinne oli tultu.

Lofootit - tunnettu maataloudestaan.

Aurinko paistoi ensimmäisenä Lofoottien aamuna. Heräsin ensimmöisenä ja innokkaana fiiliksestä, että kohta sitä kiveä päästään testaamaan. No aikaiset herätykset opin jättämään parin innokkaan aamun jälkeen. Ei sitä nyt niin hätä oo, kerkiihän sitä kumminkin. Menimme Pianokrakkenille ja kiipesimme Ansan kanssa pari vitosen linjaa samalla kun loppuporukka kiipesi kolmestaan toisella sivulla kalliota. Ensimmäinen multipitch kokemukseni tuli siis Applecake Aretella. Ensimmäiseen ständiin laitoin neljä kamua ankkuriksi ja kaksi vielä backupiksi. Ja siis hyvään halkeamaan. Saksaa puhuva kaveri tuumailikin että lot of cams. No turvallisuus ennen kaikkea!

Applecake Arete ja muut herkut.

 Ansa sekä Lys og skygge.

Laskeutumistouhuja.

Norjan ihana sää hellikin meitä seuraavat kolme päivää. Vesisade jätti meidän Bara Blåbäri- ja Myggapillaren suunnitelmat suunnitelmiksi. Parina päivänä vierailtiinkin Eggumissa, jossa kallion hänkkiys piti huolen reittien kuivuudesta kovemmillakin sateilla. Sainkin pari mahtavaa 7a:n kahvarallia kiivettyä. Jopa 7a-onsightin! Kun sade lakkasi ja välipäivän krapuloinnit oli pidetty alkoi säätiedotuksetkin lupailla paremapaa huomista. Kallioiden ollessa kosteita, boulderoitiin hieman ja viimeisenä Lofootti-iltana kiivettiin kolmestaan Ansan ja Eeron kanssa Gandalf. Hieno reitti ja hyvää kiveä. Hennigsvaer näytti todella kauniilta kallion päältä illan hämärtyessä.

Vettä - sitä tuli.

Joten sporttaamaan!

Mikäs koppi tää on?

Kävin kerran kalassakin. Satoi vettä ja saalis oli varmaan 200g.

Sateen loppuessa helppoja bouldereita.

Ja vähän vaikeampiakin.

Lofootit lopetettiin Gandalfiin.

Ilmojen parantuessa olikin aika siirtyä Stetindin juureen. Sydpillarenin ollessa minun ja Eeron unelmana. Tästä tarinoin kuitenkin vähän myöhemmin. Ja ehkä vähän Eggumistakin.

Raskainta tässä hommassa oli olla poissa kotoa puolitoista viikkoa. Meillä kotihommat on ihan vaativia kahdestaankin. Ja meikäläisen ollessa poissa, se ei ole herkkua. Mulla oli ikävä kotiin ja kotona olisi tarvittu minua. Suuret kiitokset vaimolle ja isovanhemmille unelmientoteutusreissun mahdollistamiseksi. Onneksi jano on sammutettu hetkeksi. Ei ne mäet sieltä minnekään häviä. Sillä palaan vielä.

Jossain Narvikin lähellä.

Mutta loppuun, miten odotukset ja jännittämiset toteutui:

Odotin:
-Pitkiä reittejä > Yksi pitkä riitti, ku se oli niin hyvä
-Halkeamakiipeilyä > No eipä oikein tullu eteen. Siis olihan niitä, mutta ei semmosta kunnollista.
-Maisemia > Oli
-Kokemuksia > Tuli

Jännitin:
-Onko trädiräkki tarpeeksi iso > Kyllä, varsinkin kaverien kamojen kannsa jaettuna
-Onko trädiräkki liian iso > No ei ainakaan estänyt kiipeämistä
-Osaanko jammata > En tiedä vieläkään. Jammit joita tarvitsi olivat aika helpon oloisia.
-Tuleeko dehis > Ei pahasti, vaikka kädet kramppasi Eggumissa Commandoa projektoidessa.
-Sataako paljon vettä > Kyllä
-Onko kengät liian pienet pitkille reiteille > Jotain 14 tuntia alkoi jo tuntua aika epämukavilta, mutta ei ne ollu liian pienet
-Pelottaako korkealla > Ei pelottanut. Ilmavat paikat tuo pientä kutinaa, mutta niinhän se pitääkin. Tekee hommasta siistimpää.

Kahvinkeittoreissu

Tässä on niinkun viikon siivu ollut että kun pääsis ulos kiipeämään. Säät on olleet kohtuullisen hyvät. Viileää ja kuivaa. Sitten kun saan aikaa itselle ja ollaan kallion juurella, sataa vettä. No säätiedotus toteutui. Oma vika. Lähikallioille voin lähteä, vaikka sateenuhka olisi todennäköinen. Joskus sataa joskus ei. Mutta aina se sohvalla istumisen voittaa, kuten Heikki totesi kahvia keitellessään. No eihän se nyt ihan niinkään ole. Elämä on päätöksiä. Joskus kannattaa lähteä, joskus ei.

Heiniksessä siis oltiin ja Tomppa oli kuiva koko matkalta. Sitä tuli muuviteltua, ei jaksanut koko reittiä putkeen. No meitsin kestävyys on mitä on, olin viimeksi köydessä kiinni Korouomassa, että ei tässä liikoja olla reenattu. Mutta hyvältä tuntui kalliolla vetäminen, odotan innolla lisää!

Hakkuhuukkailua halkeamissa

Käytiin yhen kaverin kanssa yhellä kaltsilla. Ajatuksena kokeilla mixtaa, vai olisko se ollu dry-toolausta. Jäätä ei meidän testaamilla reitellä nimittäin paljoa ollut. Lähetyminen oli reipas puoli kilometriä lumihankea. Tuli testattua Wihoselta ostettuja lumikenkiä. No eipä hirveästi voi kehuja antaa noille, siis ihan ok jalkakiinnitys ja suht kevyet, mutta miksi ne on niin etupainoiset? Koko ajan sai painaa kantapäällä alaspäin ja varsinkin alamäessä tuppaa kengän kärki sukeltamaan. No hanki oli kyllä tosi pehmeetä, mutta onneksi lunta ei nyt hirveesti ollu. Mutta eipä enempää lumikengistä.

Ensikertalaisina tietysti viriteltiin ylikset ja eikun testaamaan. Ekana oli dihedraali jossa hyvä halkema ja pikku katto. Sitten tasanne ja loppuuun vielä pieni halkeama. Hakut meni monessa kohtaa vartta myöten halkemaan. Tuli jopa tehtyä sellaista sivuttaisvääntöä hakuilla. Vaikka kuukausi takaperin ajatteli xmonstereita miettiessä, että tuskin sellaista tilannetta tulee (niissä kun on se taipuva varsi). Tosi nasta linja, mahdollisesti meikäläisenkin liidattavissa.

Seuraava linja oli herkkää ja vaikeaa. Ohutta halkemaa löytyi sieltä täältä, mutta hakemista huukeille oli. Useasti piti tulla köyteen, ennen kuin yläankkurille pääsin. Jaloille ei tuntunut välillä löytyvän mitään otetta. Kitkalla kun ei tässä hirveesti voi pelata. Ylhäällä oli ohutta jäätä, mutta ei se oikein pitänyt. Vasta turpeeseen lyönnit tuntui varmoilta. Tämäkin voisi olla varmistettavissa luonnollisilla, mutta aika hullun hommaa.

Viimeisenä ohut halkeama loivalla hänkillä. Alussa nousu hyllylle. Sitten halkemakruisailua hänkillä. Nousu sammaltasanteelle ja pieni kallionpätkä loppuun. Tämä linja oli siis aivan mahtava! Siis todella hienoa vetää hakuilla tämmöistä. Hänkkiosuus meni kohtuu hyvin, tosin puuskutti ja pumppasi aivan törkeästi. Taistelin itseni hänkin loppuun, mutta kun yritin saada hakut kiinni turpeeseen, ei vain tarttunut. Pakko oli ottaa levot. Lunta oli liikaa tasanteella ja yritin vain lyödä hangen läpi. Tämä olis hyvä teknolinja ja ehkäpä kovemman luokan trädinäkin mahdollinen. Luonnollisilla draikkaus olisi kyllä aika haastavaa.

Mitäs tästä nyt opittiin? Toisaalta homma on helppoa, toisaalta erittäin hankalan oloista. Jos kolo on hyvä, niin eihän se ole kuin vetää. Jos taasen hakun paikka vähän herkempi, joutuu hakun pitämään samassa asennossa ylöpäin mentäessä. Ja jos hakun laittaa alhaaltapäin hyllyn päälle, se tuntuu hyvältä, mutta kun nouset hyllyn tasolle, voi hakku lähteä liukumaan kohti. Jalkkiksena pienikin lista on ok, mutta kideröpelöinen kitkapinta ei vain ota rautaa kiinni. Sitten vielä semmoinen homma, että ei oikein tiedä mitä vääntöä terät kestää. No sen oppii varmaan sitten kun se terä sanoo naks! Siksi tuli aika varovasti väännettyä terää halkeamissa. Ennemmin etsi hyvät hookkipaikat.

Ei enää treeniä mulle

Kyllähän siinä niin kävi kuten ounastelin. Eli hieno treeniohjelmani ei toteutunut suunnitellulla tavalla. Vaikka ei nyt vielä olla edes ohjelman lopussa, olen jo vähän luovuttanut koko homman. Nimittäin kiipeilemässä käynti on ollut erittäin epäsäännöllistä. On vain viikkoja ja viikonloppuja, että jokin homma estää. Sitä kun pariutuu kolmivuorotyöläisen, siitä saa osansa. Oikeastaan noi boulderseinällä tehdyt kestävyystreenit olen saanut tehtyä. Ne nimittäin toimii. Ja ihmehän tuo on jos ei toimisi. Ei tuo kestävyys ole ollut koskaan mitää parhaita puoliani, joten kaikki vaikuttaa, kun lähtötaso on alhainen. Ehkä joku sellainen reeni pitäis vetäistä, jos tuo kesä ei vielä tule päälle. Muuten vedetään fiiliksen mukaan.

Näistä otteista saa kunnolla kiinni. © Heikki P.

Ja klippaaminenkin on hauskaa. © Heikki P.

 Mutta kehityksen huomaa, kun käy Joensuun areenalla vetämässä. Paremmin jaksaa joka kerta. Kun vielä jostain löytyis se rentous ja tekniikka. Jotenkin tuosta kestävyystreenistä tuli semmoinen fiilis, että se voisi olle pidempi kuin kolme viikkoa. Tosin jos mukana olisi kunnon köysittelykestävyystreeniä, voisi varmaan riittääkin. Ehkä ensi talvena paremmin. Nyt tekis mieli kalliolle.

Jääkiipeilyä Mätäsvaarassa

Lieksan perukoilla on vanha kaivoskylä nimeltä Mätäsvaara. Sieltä löysin viime postauksessa kertomani jääputoukset. Putoukset ei liity kaivokseen, vaan ne ovat kasvaneet junaradan kallioleikkaukseen. No pari päivää löydöstä, niin eikun sinne hakkuja heiluttelemaan. 130 km autolla, parisataa metriä hankea ja ehkä puoli kilsaa junarataa pitkin, niin oltiin mestoilla. Todettiin että putouksen korkeus on 20 metrin luokkaa. Jäätä oli paljon ja se oli hyvälaatuista. Hyvin olisi voinut liidatakkin, jos osais ja pystyis. No me viriteltiin kahdet eri yläköydet. Ankkurit tehtiin puihin lisäköydellä. Itsellänihän ei ole jääkiipeilykamaa, mutta onneksi sain niitä vielä lainaan.

Luulenpa, että tästäkin lajista saa hyvän harrasteen. Nimittäin jos aloittais joskus liidaushommelit, ja ehkä mixtamättöä sekaan. Kunhan vaan sais metrejä vähän enemmän, kerta talvessa ei oikein riitä. Hyvinhän sitä ylös pääsee, mutta onhan se huoletonta ja huolimatonta huiskimista yläköydessä. No antaahan homman hautua, ehkä niitä jäärautaostoksi pitänee miettiä tosissaan ensi syksynä.

CAMP:in lainaraudat ja hiihtovaellusmonot, toimii moitteetta.

Kohta topissa.

Onhan se hauskaa. © Jari M.

Kun pääsimme takaisin autolle, huomattiin että penkka on sulanut ja auto hieman uponnut. No aikamme siinä lapioitiin ja veivattiin edestakaisin, käytiin jopa renkaiden alle puuta metsästä, mutta eihän se lähtenut. Eikun tarpomaan räntäsateessa lähimmälle talolle. Matkaa taisi olla lähemmäs kaksi kilometriä. Talon isäntä soitti traktorimiehen hätiin. Ja sieltähän se mobiili nousi ja kotiinkin päästiin.

Onneksi löytyy auttavia traktorimiehiä.