sunnuntai 26. elokuuta 2012

Boulderointi on vaikeaa

Olen yrittänyt vähän keskittyä ulkoboulderointiin. Käytiin Samin kanssa jopa Savonlinnassakin boulderoimassa. Mutta siitä reissusta ei jäänyt käteen muuta kuin reikiä sormiin. Vaikeelta tuntuu kaikki. Ei riitä tekniikka, jalat on miten sattuu ja krimppaus ei onnistu. Vähänkään dynaamisemmat muuvit ei osu otteille. No voi olla, että kokeilemani reitit ovat liian vaikeita/vaativia minulle. Siis Savonlinnassa, kuin esim. Uurossa. Pitäisi vetää kuuri 6a...6b reittejä varmalla tatsilla ja siitä siirtyä projektoimaan jotain tiukempaan.

Mutta sehän se on se koukutus boulderointiin. Kun se ei ole helppoa. Muutenhan se olisi vain kiven päälle menemistä. Usein bouldereitten kiipeäminen vaatii taitoa. Pelkkä kunto, voima tai kova tahto ei riitä. Itselläni olen huomannut ainakin henkisten asioiden kuten keskittymisen, itseensä luottamisen ja uskalluksen puutteen vaikuttavan reitin toppaamiseen ainakin yhtä paljon kuin sormivoima tai jalkojen pysyminen jalkiksilla. Toinen mielenkiintoinen ja koukuttava seikka on betan keksiminen, eli kuinka reitti kiivetään. Millä otteilla ja millaisilla muuveilla. Ja kuten englantilaiset käyttävät boulderista sanaa problem, kuvaakin hyvin boulderin betan löytämistä. Se on kuin peli, jossa etsit ja suoritat oikean tavan läpäistä ongelma. Onkin mahtavaa että kiipeilijät ympäri maailmaa etsii näitä ongelmia, ratkaisee ne ja jakaa sen muiden kiipeilijöiden kanssa. Näin on varmaa, ettei ne ainakaan koskaan lopu kesken. Aina löytyy uusi kivi tai ainakin uusi reitti vanhaan kiveen.

If you wanna know how to play the blues...
get yourself a woman!
- Danko Jones

If you wanna know how to climb the rock...
get yourself a crashpad!
- Kiviapina

lauantai 11. elokuuta 2012

Seiskan puolelle

Tommy Tabermann oli hieno mies, samoin Tommy Taberman 7a+ on hieno reitti. Paikkana oli siis Vuorivaara ja perjantai-ilta 10.8.2012. Sain kiivettyä ensimmäisen köysiseiskani. Tommyyn tutustuin viime kesänä, ja reitti tuntui silloin naurettavan tiukalta. Tänä kesänä kuitenkin turhauduin Prima vera de las Ficasin työstöön, joten siirryin kokeilemaan Tommya. Alkuun löytyikin beta suht nopeasti. Ja kiipeilyllistä voimaakin oli varmaan tullut, kun voimaosuus taipui suht helposti. Mutta puolivälissä toiseksi viimeisen pultin kohdalla sai hakea tekniikkaa useampaan kertaan. Eikä se beta ollut vieläkään ihan varmaa, mutta oikea se taisi olla.

Jatkojen vienti, joka oli samalla oikea yrkkä, päätyi epätoivoiseen riuhtaisuun viimeisellä vaikealla muuvilla. Kädet oli pumpissa ja epäilys että kestävyys riittäisi, kalvoi mieltä. No kunnon levot ja uusi yritys. Yritin olla niin rauhallinen kuin vain pystyi. Aika hyvällä tekniikalla pääsin sen viimeisen vaikean muuvin alle. Ei siinä ollut kauhean hyvä lepäillä, niinpä ylöspäin yrittämään ja sain käden sellaiseen puolijammaavaan otteeseen. Jes! Nyt ollaan voiton puolella. Viimeisen pultin klippaus on hyvältä otteelta, sellainen siderkahva. Mutta se oli täysin märkä. No siitä pidin tiukasti, ja ajattelin että sitten tiputaan, mutta jatkohan siihen oli vielä laitettava. Klippaus onnistui. Edessä oli vielä nelosen kiipeilyä pari metriä. Ei pitäisi olla vaikeaa, mutta onnistuuhan se tippuminen siitäkin. Ansa oli varmistelemassa ja huuteli että nyt rauhoita. Olihan siinä jo focus vähän karkuteilla, mutta sain rauhoitettua mielen ja kiipeilin rauhallisesti toppiin. Klippaaminen ankkuriin oli tietysti hienoa. Varsinkin kun reitin projektointi oli lähestulkoon oman betan varassa, ja vaati sen 4-5 sessiota.


Ja se kadonnut kiipeilykunto, se löytyi sisältä. Tuli käytyä pari kertaa sisäseinällä, vaikkei se oikein meikäläisen mieleen näin kesällä ole. Ne harvat kerrat kun kiipeämään pääsee, se tulee tehdä ulkona. Mutta sateiden ja ajankäytön takia pari sessiota Areenalle voi olla hyvästä. No ei se kunto kyllä vielä mikään hyvä ole, mutta riittävä näille meidän lyhyille reiteille.