Seiskan trädi

Kuten taisin jo aikaisemmin mainita, mulla oli pieni hiitti saada 7a trädi kiivettyä. Paikallisilta kallioilta löytyy tasan yksi 7:n trädi-reitti. Se on Jani Lunnaksen 1998 ensinousema Get Up Stand Up. Reitti on lievästi hänkki ja seurailee koko kallion poikki menevää halkeamaa. Pätkä on hyvin varmistettavaa otekiipeilyä, eli sopisi sporttisemmillekin henkilöille kuin minä. Reittiähän ei ole kiivetty aikoihin (veikkaisin ettei kymmeneen vuoteen?) ja putsailinkin reittiä jo viime syksynä. Syksyn sateiden takia kalliolle ei tullut viime vuonna palattua, mutta nyt tuntui että aika on kypsä koittaa uuttaa tasoa luonnollisilla varmistuksilla olevalla reitillä.

Nooh, reittihän oli märkä. Ensiajatukset oli että jos sitä nyt yläköydellä koittaa, mutta käsiotteet oli sen verran kuivat, että liidiyrkkiä joutui koittamaan. Ekalla yrkällä ei camu mahtunutkaan halkeamaan, joten hätääntyminen ja varmistus huonosti kiinni. Sitten roikkumaan piissiin joka korkkasi parin sekunnin päästä. No seuraava varmistus olikin jo kunnollinen. Toisella yrkällä onnistuin klippaamaan edellisen piissin alta ja se yrkkä meni siihen sekoiluun. Sitten se kuuluisa viimeinen yrkkä. Ihan ok meni alku, mutta lopussa alkoi aika raskaalta tuntua. Sitten lipesi jalat (märkää ku oli, minun jalkatekniikassahan ei ole vikaa!), mutta kädet piti. Eeppistä taistelua ja yksi piissi vielä sisään. Ja kömmintä toppiin. Kyllä se kiipeily on hienoa tällaisina hetkinä. No miksei muutenkin. Jonkun sanomisia mukaillen: Hyvä päivä, kukaan ei kuollut ja kaikki pitää lajista -  paitsi Juha.

Laskeutuminen.

Mitään kiiloja ei ruveta nysväämään.

Se on ihan jyrkän näkönen. © Heikki P.

Samoin on tämä 5+ trädi.

Monomuuvi. © Heikki P.

Sit vauhdilla lepokahvoille.© Heikki P.

Pumpissa jo alkumetreillä. © Heikki P.

Sitten sitä kiipeilyn hienoutta. © Heikki P.

Loppupuolella vielä leiskataan pari muuvia. © Heikki P.

Hardcore superstar

Tuli viimein kiivettyä Hardcore Superstar 7B+ Uurossa. Ensinousu on parin vuoden takaa Rahomäen Jussin toimesta ja Koposen Sami sen toisti aika pikaisesti. Sen jälkeen kai reitti ei hirveästi ole toistoja saanut. Mutta kelpo probleema on kyseessä ja tässä hieman betavideota ongelmanratkaisua pilaamaan:


Hardcore Superstar from Antti Turunen on Vimeo.

Redpointed!

Jeah! Helpotus ja ilo on suuri kun sain tämän redpointtaus tuskailun päättymään. Tai no ei se ehkä tuskailua ole, vaan itse asiassa aika mielenkiintoista touhua, mutta ei sitä jaksais loputtomiin projektoida. Meikäläiselle kuitenkin köysigreidin kohotus reitillä Prinsessa Diana 7b+ Vuorivaarassa. Hommahan lähti aika tuskaisesti käyntiin. Jatkojen vienti ei tuottanut lähetystä, eikä seuraavakan yrkkä. Olin jo vähä matalissa fiiliksissä kiipeilyn suhteen. Mulla oli ajatus pienestä jalkabetan muutoksesta. Aikaa oli kalliolla menny ja ehkä yksi tai kaksi yrkkää jaksais vielä. Ajattelin vaan että nyt pitää psyykata kruksiin kunnolla, siis reitillä ollessa, palauttelukohdassa ennen kruksia. Eli Koposen tarinoista opittu runttu kehiin ja uusi beta salaisena aseena selvitin kruksimuuvin ja asetin vasemman jalan pienoiseen jammiin kohdassa jossa on aika pienet käsiotteet klippaupaikalla. Aikaisemmin manailin että en tuu kyllä jatkoa laittamaan tässä kohtaa, mutta nyt olin niin hyvin siinä, että mankkailin kädet! Eiku loppumuuvit ja eikun yhtä hymyä loppupäivä!

Lämpöä antaa mopolla tähtiin. © Filiz Çiçek

 Dianan lepokahvat © Edgar Cornejo

Dianan kruksissa. © Edgar Cornejo

Eli tämmöistä lokaalia kiipeilyä meikällä. Nyt vois siirtyä enemmän boulderoinnin pariin.

Jossain redpointtaamisen syövereissä

Redpointtihan tarkoittaa kiipeilyssä että reitti ei mennyt ekalla yrkällä. Mutta redpointtaamisen ytimeen päästään kun kiivettävä reitti on oman tason yläpuolella. Silloin sulla on ns. projekti. Siis sinun oma projekti kiivetä juuri se reitti. Itsellä ja joillakuilla muillakin kiipeilyyn hurahtaneilla on tapana pitää koko ajan prokekti tai useampi koko ajan siellä taustalla. Se motivoi treenaamaan ja haastamaan itsensä uusille alueille kiipeilyn saralla. Kaikkea kiipeilyaikaa ei toki sovi käyttää projektointiin. Projektilla on hyvä välillä käydä testaamassa tasoaan tai opettelemassa kyseisen reitin mooveja.

No tässä on henkilökohtaisesti saanut kokea kehittymisen vaikeuden. Kun greidejä koittaa nostaa, on sen vaatima työmäärä joka plussalla entistä kovempi. Sanotaan että "tyytyväisyys tappaa kehityksen". Olenkin ollut kohtuu tyytyväinen kiipeilyihini, mutta ajatus siitä, että kehittymisen varaa olisi, päätin lopettaa tyytyväisyyteni. En tiedä onko siinä mitään järkeä, ettei ole tyytyväinen? Masokismiä vai tie onneen? (Pikaisen googletuksen tuloksena jotain mielenkiintoista shaibaa: http://kutri.net/blog/2012/09/miksi-itsensa-kehittaminen-on-typeraa-ja-turhaa/). No itellä on ollut aina ajatus siitä, että jos jaksat edes pikkaisen kehittää itseäsi, se on kuin pistäisit rahaa pankkiin. Tulevaisuudessa siitä tulee parempi olo. Tarkoitushan ei ole treenata ja kehittää itseään 24/7. Ja turha niitä tavotteita pitää koko ajan mielessä, mutta ei niitä pidä unohtaakaan. Kun ei ole liian tyytyväinen, sitä panostaa itseensä ja yrittää paljon kovemmin.

Olen nyt treenaillut järkevästi ja mahdollisuuksieni mukaan. Pari kolme kiipeilytreeniä viikkoon ja vähän peruskuntoa. Olen kokeillut vaikeampia reittejä kuin mitä minä osaan tai pystyn kiivetä. Olen joutunut pettymään monet kerrat, kun lähden kiveltä tai kaltsilta ilman lähetystä. Kerta toisensa jälkeen. Vain ajatus siitä, että kyllä sitkeys palkitaan ja harjoitus tekee mestarin, saa minut palaamaan noille projekteille. Olen silti hiljaa tyytyväinen, kun treeni kulkee. Ja olen huomannut jo pientä kehitystäkin. Se ei vielä näy tikkilistalla, eikä ehkä minun kiipeilyssä, mutta kyllä sen tuntee. Pitäisi vain pysyä motivoituneena.

Prinsessan Diana (7b+) opettaa minua redpointtaamaan. © Katja

Mutta takaisin siihen redpointtaamiseen. Ajattelin kesähelteiden jälkeen koittaa tuota tuskaista projektiani. Olin siis treenannut, vaikkakin verrattain vähän, mutta kuitenkin enemmän kuin laiskoitellut. Joten kunnon pitäis olla ok. Kelit oli kohillaan. Pidin kaksi lepopäivää ennen redpointtausta. Tein mielikuvaharjotteita. Söin hyvin. Keskityin. Lämmittelin. Yritin. Mutta ei.. käsi jäi sentin vaille ja jalat millin.. tai jotain. Sitten homma taas levisi. Se oli niin lähellä, mutta silti kaikki ei ollut kohdallaan. Siis kaikki pitää saada kohdalleen ja sit se menee. Ja tässä kohtaa tullaan tähän mielestäni vaativimpaan kohtaan redpointtaamisessa. Nimittäin henkiseen puoleen. Kaiken pitäis olla kohdillaan, mutta jos pää ei kestä nii silloin se vaan ei onnistu. Mielen pitäisi pysyä rauhallisena ja keskittyneenä, vaikka kehon vetäisi äärimmilleen. Ja jos homma ei toimi, tulisi henkinen paketti pitää kasassa seuraavaaan yrkkään. Toisaalta erittäin rasittavaa, mutta myös kasvattavaa, opettavaa ja erittäin palkitsevaa jos onnistuu.

Nyt on vain huoli aika-sää-fiilis-kunto-ikkunan löytämisestä. Mutta aina kun oppii jotain uutta reitistä tai itsestään projektilla, tulee olla tyytyväinen. Silloin kehitystä on tapahtunut. Eli jos et ole tyytyväinen, kehityt. Jos kehityt, olet tyytyväinen. OUJEE!