Jossain redpointtaamisen syövereissä

Redpointtihan tarkoittaa kiipeilyssä että reitti ei mennyt ekalla yrkällä. Mutta redpointtaamisen ytimeen päästään kun kiivettävä reitti on oman tason yläpuolella. Silloin sulla on ns. projekti. Siis sinun oma projekti kiivetä juuri se reitti. Itsellä ja joillakuilla muillakin kiipeilyyn hurahtaneilla on tapana pitää koko ajan prokekti tai useampi koko ajan siellä taustalla. Se motivoi treenaamaan ja haastamaan itsensä uusille alueille kiipeilyn saralla. Kaikkea kiipeilyaikaa ei toki sovi käyttää projektointiin. Projektilla on hyvä välillä käydä testaamassa tasoaan tai opettelemassa kyseisen reitin mooveja.

No tässä on henkilökohtaisesti saanut kokea kehittymisen vaikeuden. Kun greidejä koittaa nostaa, on sen vaatima työmäärä joka plussalla entistä kovempi. Sanotaan että "tyytyväisyys tappaa kehityksen". Olenkin ollut kohtuu tyytyväinen kiipeilyihini, mutta ajatus siitä, että kehittymisen varaa olisi, päätin lopettaa tyytyväisyyteni. En tiedä onko siinä mitään järkeä, ettei ole tyytyväinen? Masokismiä vai tie onneen? (Pikaisen googletuksen tuloksena jotain mielenkiintoista shaibaa: http://kutri.net/blog/2012/09/miksi-itsensa-kehittaminen-on-typeraa-ja-turhaa/). No itellä on ollut aina ajatus siitä, että jos jaksat edes pikkaisen kehittää itseäsi, se on kuin pistäisit rahaa pankkiin. Tulevaisuudessa siitä tulee parempi olo. Tarkoitushan ei ole treenata ja kehittää itseään 24/7. Ja turha niitä tavotteita pitää koko ajan mielessä, mutta ei niitä pidä unohtaakaan. Kun ei ole liian tyytyväinen, sitä panostaa itseensä ja yrittää paljon kovemmin.

Olen nyt treenaillut järkevästi ja mahdollisuuksieni mukaan. Pari kolme kiipeilytreeniä viikkoon ja vähän peruskuntoa. Olen kokeillut vaikeampia reittejä kuin mitä minä osaan tai pystyn kiivetä. Olen joutunut pettymään monet kerrat, kun lähden kiveltä tai kaltsilta ilman lähetystä. Kerta toisensa jälkeen. Vain ajatus siitä, että kyllä sitkeys palkitaan ja harjoitus tekee mestarin, saa minut palaamaan noille projekteille. Olen silti hiljaa tyytyväinen, kun treeni kulkee. Ja olen huomannut jo pientä kehitystäkin. Se ei vielä näy tikkilistalla, eikä ehkä minun kiipeilyssä, mutta kyllä sen tuntee. Pitäisi vain pysyä motivoituneena.

Prinsessan Diana (7b+) opettaa minua redpointtaamaan. © Katja

Mutta takaisin siihen redpointtaamiseen. Ajattelin kesähelteiden jälkeen koittaa tuota tuskaista projektiani. Olin siis treenannut, vaikkakin verrattain vähän, mutta kuitenkin enemmän kuin laiskoitellut. Joten kunnon pitäis olla ok. Kelit oli kohillaan. Pidin kaksi lepopäivää ennen redpointtausta. Tein mielikuvaharjotteita. Söin hyvin. Keskityin. Lämmittelin. Yritin. Mutta ei.. käsi jäi sentin vaille ja jalat millin.. tai jotain. Sitten homma taas levisi. Se oli niin lähellä, mutta silti kaikki ei ollut kohdallaan. Siis kaikki pitää saada kohdalleen ja sit se menee. Ja tässä kohtaa tullaan tähän mielestäni vaativimpaan kohtaan redpointtaamisessa. Nimittäin henkiseen puoleen. Kaiken pitäis olla kohdillaan, mutta jos pää ei kestä nii silloin se vaan ei onnistu. Mielen pitäisi pysyä rauhallisena ja keskittyneenä, vaikka kehon vetäisi äärimmilleen. Ja jos homma ei toimi, tulisi henkinen paketti pitää kasassa seuraavaaan yrkkään. Toisaalta erittäin rasittavaa, mutta myös kasvattavaa, opettavaa ja erittäin palkitsevaa jos onnistuu.

Nyt on vain huoli aika-sää-fiilis-kunto-ikkunan löytämisestä. Mutta aina kun oppii jotain uutta reitistä tai itsestään projektilla, tulee olla tyytyväinen. Silloin kehitystä on tapahtunut. Eli jos et ole tyytyväinen, kehityt. Jos kehityt, olet tyytyväinen. OUJEE!