Tähdet tähdet...

...luoksenne tahtoisin pois. Mikäli pitää tikkilistaa 27cragsissä, voi kiipeämilleen reiteille antaa tähtiä. Yhdestä kolmeen reitin hienouden mukaan. Jokaiselle tuo hienous on tietysti makuasia, mutta olen havainnut että vaikeus tuo helposti lisää tähtiä. Moni 8a onkin saanut noi kolme tähteä. Se kuinka siistiksi reitin kokee, tulee pääasiassa kiipeilykokemuksesta. Mikäli saat ultimate flow kokemuksessa kiivettyä reitin oman vaikustasosi yläpäässä, on tähtien saanti taattu. Toinen saman reitin kiivennyt napauttelee homman helposti ja toteaa että ihan ok, mutta tähdettä jäi.

Itse olen mieltynyt tähtien antoon seuraavasti:
-Yksi tähti:
  -Paras reitti kivellä/kalliolla, vaikkei muuten mikään mieltä päräyttävä kokemus.
  -Muutama hieno muuvi tai ote
  -Kannattaa tätä kokeilla
-Kaksi tähteä:
  -Parhaista reiteistä kivellä/kalliolla
  -Paljon hienoja muuveja
  -Hyvä kiipeilykokemus
-Kolme tähteä:
  -Parhaista reiteistä koko alueella 
  -Kaikki muuvit hienoja tai niin vaikeita että onnistuminen on suurta riemua
  -Mielestäni kannattaa tulla kauempaakin tämän reitin takia
  -Oma kiipeilykokemus erittäin hieno

Itse olen aikaisemmin antanut kolme tähteä Olhavan Kantille. Siitä, ansaitsiko se ne, en ole täysin varma. Sen kiipeäminen oli sellaista flow-fiiliksen ja keskity-älä-tipu kiipeilyn välimuotoa, niin ei välttämättä ole ihan selvä kuva koko reitistä. Toisaalta reitti on "vain" släbi, mutta toisaalta kiipeilykokemus, ilmavuus ja reitin maine jo tekee siitä erittäin hienon.

Nyt tässä taannoin kiipesin reitin ns. lähikalliolla, jolle annoin kolme tähteä. Siinäkin piti miettiä annako kolme, ansaitseeko reitti ne? Onko se niin hieno? Jos vain en ole vielä kiivennyt niin hienoja reittejä että ne on kaksi kertaa tuota hienompia. Toisaalta, mitä väliä, montako tähteä antaa, onko?

Reitti oli Outolintu 7a Havukkavaarassa. Se on lähes koko matkan jotain 10 asteen hänkkäävä, hyvillä otteilla ja hyvillä muuveilla varustettu reitti. Se siis sai mieletäni kolme tähteä. No entäs se kiipeilykokemus. Odotin vaikeuksia. Viime kesänä loppu tuntui mahdottamalta, kun en löytänyt otteita ja lisäksi reitti on tasaisen hänkki, eli voi pumppi tulla forkkuun. Nyt selvittelin muuvit jatkolta jatkolle jonka jälkeen lähetysyrkkä. Ja reitti meni heti. Mitä ihmettä? Reitti oli hieno, siinä piti levätä ja loppukruxissa piti olla tarkkana. Kokemuksena hämmentävää, mutta positiivisesti!

Toinen reitti mikä ansaitsee myös maininnan on Trontti Eetvart Notkossa. Sekin voisi ansaita kolme tähteä, mutta sai minulta nyt vain kaksi. Kokemuksena hieno. Reitillä koettiin onnistumisen hetkiä kruksikohtien voittamisesta sekä jännittäviä hetkiä väärän kokoisten camujen yrittäessä löytää sopivaa koloa. Mutta ehkä reitin hienous oli pelkästään tuossa keskikohdan kruksissa. Kokonaisuus ei ollut täyttä kymppiä, joten yksi tähti jäi varastoon.

Minkä tähden? No kolmen tähden...

Give all you have and don't expect nothing

Heiniksessä hyvin porukkaa.

 Kuin tapaisi vanhan ystävän, sellaisen josta ei kauheasti tykkää. Viime kesäinen projekti, Prima vera de las Ficas 7a. Projektina sellainen että tietää, että sen pitäis mennä, mutta jokainen yritys epäonnistuu. Välillä sitä koittaa innoissaan, välillä yrittää olla välinpitämätön. Kuitenkin joka kerralla tulee jännitys, nyt se voisi mennä. Ja ehkä se jännitys just voi pilata hyvän yrkän. Moonin blogista tuplalainaus: "Yes, it is hard to ˝give all you have and dont expect nothing˝(Klem Loskot) but this is definatelly receipe for all performances which goes beyond maximum."(Ivan Lisica). No en varmastikaan ollut missään beyond maximum -tasoissa, mutta yleisesti kun ajatellaan, monesti reitin pilaa henkiset jutut. "Kyllähän tän pitäis mennä" tai "Nyt on pakko päästä tää, kohta lähetään pois" tai "ei hitsi, nyt tää menee". Ei se reitti ole kiivetty ennen kuin ankkurit kilahtaa tai olet kiven/kallion päällä. Ja kaikkea voi tapahtua ennen sitä. Eli muistakaa ensi kerralla kun on lähetysvuoro: Kaikki peliin, mutta älä odota mitään. Mutta reitti meni, tämän kevään ekalla yrkällä. Itseluottamustahan siitä tuli. Jatketaan siitä mihin viime kesänä jäätiin.

Pimaveran projektointia kesällä 2012 © Juha K.

Tuplaköydet ja muuta mukavaa

Oli ajatuksissa hankkia tuplaköydet sitten joskus. Joskus kun on menossa multipitch trädille Lofooteille. Mutta nyt tuli hetken mielijohteesta lupauduttua Korouoman reissuun, niin siitähän se ajatus sitten lähti. Jääkiipeilyä ja pitkät laskeutumiset. Tuplaköydet voisi toimia. Ja semmoinen dry-käsittelykään ei talvikelissä olisi pahaksi. Köysivalinnoissa tulee tietysti katsottua noita UIAA pudotuksien määrää ja nykyään myös iskuvoimaa. Ja kyllähän se hintakin vaikuttaa. Lisäksi epäröinti "eikös se ole vähä kuin sinkulla menee, jos varmistuksien väli on pitkä", kun yhteen köyteen kai sitä tippuu. No onneksi sloupista tutkailu toi esille, että onhan tätä muutkin murehtinut. Ja varmasti turhaan. Kyllä ne meikäläisen urheilut kestää. No tosiasiahan on että putoamiset noihin köysiin on varmasti aika vähäisiä, jos ne ovat pääasiassa jää- ja trädikiipeilyssä. Ja onhan kaksi aina varmempi, jos maastossa alkaa olla terävää reunaa.

Valintaan meni tällä kertaa 60 metriset Edelweissin Lithium 8,5mm. Köydet odottelee kiltisti reissuun pääsyä. Vaikka kävimmekin pienellä tuplaköysitreenillä Larin kanssa. Hyvinhän toi homma toimi. Kehiteltiin myös "Silent mode" varmistuskommunikointi tilanteeseen missä huuto ei kuuluisi. Eli alhaalla laitetaan molemmat itsemme köysiin kiinni. Kun liidaaja pääsee yläankkurille, hän tekee 2x2 nykäisyt. Tähän varmistaja vastaa samanlaisella 2x2 nykäisyllä johon yläankkurilla oleva vielä vastaa 2x2 nykäisyillä. Tämän jälkeen varmistus voidaan lopettaa. Ylävarmistaja tekee kolme nykäisyä kun voidaan lähteä kakkostelemaan. Tietysti toi 2x2 nykytys voidaan jättää välistä jos köyttä ei tarvitse vetää paljon ylös, mikä on tietysti todennäköistä jos kommunikointi ei enää onnistu. Mutta tällä nykimisellä varmistetaan vain, että varmistus voidaan lopettaa alhaalta.

Oli kylmäki © Heikki P.

Silent mode: mä en näe sua, mä en kuule sua © Heikki P.

Taas tuli kokeiltua yläköysidraikkausta. Eli hullut pumput lyhkäseltä hänkiltä. Huonoja koloja ja pitkiä vetoja. Ja monet levot. Lisäksi tein Stein pullerit, eli hakku oli ylösalaisin jolloin kahvasta pystyi vetämään kuin yksikätisestä rosvosta tai baarimikko oluthanasta. Ja drop kneetäkin pääsi testailemaan, niitä en ole kalliokiipeilyssä tarvinnut vielä koskaan. Aikamoista urheilua oli se!

Lyhyt mutta ytimekäs © Heikki P.

Boulderointi on vaikeaa

Olen yrittänyt vähän keskittyä ulkoboulderointiin. Käytiin Samin kanssa jopa Savonlinnassakin boulderoimassa. Mutta siitä reissusta ei jäänyt käteen muuta kuin reikiä sormiin. Vaikeelta tuntuu kaikki. Ei riitä tekniikka, jalat on miten sattuu ja krimppaus ei onnistu. Vähänkään dynaamisemmat muuvit ei osu otteille. No voi olla, että kokeilemani reitit ovat liian vaikeita/vaativia minulle. Siis Savonlinnassa, kuin esim. Uurossa. Pitäisi vetää kuuri 6a...6b reittejä varmalla tatsilla ja siitä siirtyä projektoimaan jotain tiukempaan.

Mutta sehän se on se koukutus boulderointiin. Kun se ei ole helppoa. Muutenhan se olisi vain kiven päälle menemistä. Usein bouldereitten kiipeäminen vaatii taitoa. Pelkkä kunto, voima tai kova tahto ei riitä. Itselläni olen huomannut ainakin henkisten asioiden kuten keskittymisen, itseensä luottamisen ja uskalluksen puutteen vaikuttavan reitin toppaamiseen ainakin yhtä paljon kuin sormivoima tai jalkojen pysyminen jalkiksilla. Toinen mielenkiintoinen ja koukuttava seikka on betan keksiminen, eli kuinka reitti kiivetään. Millä otteilla ja millaisilla muuveilla. Ja kuten englantilaiset käyttävät boulderista sanaa problem, kuvaakin hyvin boulderin betan löytämistä. Se on kuin peli, jossa etsit ja suoritat oikean tavan läpäistä ongelma. Onkin mahtavaa että kiipeilijät ympäri maailmaa etsii näitä ongelmia, ratkaisee ne ja jakaa sen muiden kiipeilijöiden kanssa. Näin on varmaa, ettei ne ainakaan koskaan lopu kesken. Aina löytyy uusi kivi tai ainakin uusi reitti vanhaan kiveen.

If you wanna know how to play the blues...
get yourself a woman! - Danko Jones

If you wanna know how to climb the rock...
get yourself a crashpad! - Kiviapina