Naistenlahden Haukkavuori

Savonlinnaan matka taas johti, tällä kertaa syynä oli työhön liittyvät seikat. Jostain syystä työpäivä oli normaalin mittainen ja mahdollisuus harrastaa kiipeilyä oli varmistettu. Boulderprojektejahan minulla olisi Savonlinnassa, siis eihän mulla siellä muita olekaan kuin projekteja, mutta sormea ei uskalla käyttää. Niinpä mukaani oli valikoitunut lähes kaikki köysikama mitä omistan. Ei mulla ole oikein Savonlinnan kaltseista muita tiedossa kuin Kaikuvuori joten suunnistin sinne katselemaan teknoiluun sopivaa linjaa. Yksi kämäinen halkeama siinä olisi ollut, mutta paikkana Kaikuvuori on sellainen että ei oikein huvittanut jäädä kaikkien nähtäväksi tikkaisiin roikkumaan. Soittelin club alpin savonlinnan kavereille ja sain opastuksen Naistenlahden Haukkavuorelle.

Kallio ei kauhean kaukana ollut ja lähestyminenkin oli aika lyhyt. Kalliolle on pultattu joskus muutama sporttireitti ja ainakin teknoilua siellä on harrastettu. Kivan näköisiä katto/hänkkihalkeamia oli muutamia.

Reiteistä en tiennyt mitään. Valitsin lähes 45 asteen hänkkihalkeaman joka kääntyy positiiviseksi kruisailuksi. Tosin lopustahan ei ollut tietoa, joten pieni seikkailunmaku pääsi syntymään. En tiedä onko reittiä kiivetty vapaasti, mutta mielestäni ihan kuningaslinja tässä olisi.

Vaikka ilma oli hieman nollan yläpuolella, auringonpaiste ja tikkailla roikkuminen toivat ihan mukavan lämmön. Jääpeitteen narina, valitus, naksahtelu ja paukahtelu toivat oman hienon lisän yksinään roikkumiseen "korkeuksissa". Nyt pääsin ensimmäistä kertaa positiiviselle teknoamaan. Johan alkoi muuvien pituudet kasvaa. Pääsi highsteppaamaan ja jumaroimaan camuilla. Koko ajan tuli pitää huoli kamojen riittävyydestä ja aika vähiin ne pääsivätkin käymään.

Negatiivinen on kivaa.

Samoin positiivinen.

Selfiet ei multa vielä suju.

Vanha kiila sanoi: "Rappeloi tästä", kieltäydyin kohteliaasti.

Aina sitä miettii, mitä järkeä tässä on? Eipä tää ollut erityisen vaikeaa tai kuumottavaa tai urheilullista. Siellä joutui olemaan yksin. Tai sai olla. Olen kyllä samaa mieltä Jari Kosken kanssa hänen kirjoittaessaan Kiipeilylehteen että parasta kiipeilyssä on ihmiset. Vaikka aina ei löydy seuraa silloin kun itselle sopii, ja joutu treenaamaan tai kiipeilemään yksin. Mutta pääasissa hommasta pääsee nauttimaan hyvien ihmisten seurassa.

Silti eteneminen kallioseinällä oli päivän paras kohta, ehkä koko viikon. Ei sendattu tai kränkätty. Yksinään hengailua vertikaalisesti. Enkä oikein vielä tiedä mikä teknoilun ydin on. Mutta koitetaan ottaa selvää!