Muistijäljet

En ollut lähellekään palautunut juhannusreissusta, mutta sen verran kuitenkin, että aikaa ja energiaa olisi käydä testaamassa ensinousua uuteen sporttireittiin Notkossa. Kuten arvata saattaa, sain reitin kiivettyä. Mutta palataanpa ajassa takaisinpäin muutama viikko. Ajatuksissa oli katsastaa kallio ja etsiä mahdollisesti trädilinja. Eipä löytynyt luonnollisille varmistuksille juurikaan paikkoja kallion yläosasta. Aika otteetomaltakin kallio vaikutti. Putsailin, hahmottelin reittiä ja muuveja. Linja vaikutti mielenkiintoiselta. Se kalliokerta menikin putsaillessa linjaa. Eräs maanantai otin pulttauskamat mukaan töihin ja lähdin töiden jälkeen pulttaamaan linjaa. Puolivälissä matkalle kalliota muistin, että pulttisäkki jossa oli myös liima, jäi kotiin. Pysähdyin tien viereen ja kaivelin pulttausrepun pohjan, pultteja on riittävästi sekä liimatuubin puolikas, mutta ankkuri puuttuu. No urakoin kalliolla yksin sen illan, putsailin, porasin ja liimasin osan pulteista. Pari päivää myöhemmin pistin ankkurin ja loput pultit. Samalla etsin oikeat betat grigrin kanssa.

Järeämpi funkness device.

Nyt sitten Jussin jälkeen lähdimme iltareissulle Notkoon. Laskeuduin reitin ja testailin pultit funkness device -tyyppisellä ratkaisulla. Ilta oli kuuma ja hikoilin jo pultteja testatessa aika mukavasti. No pultit pysyi kiinni, joten eikun yrittämään. Alku on semmoista 6a-tason kiipeilyä, jonka jälkeen suuri hylly. Hyllyltä lähteekin hieman vaativampi pätkä, jonka kruksi sitten nostaa greidiä hieman. Kruksissa tuntui sormet lipeävän hikoilun takia, mutta sain puristettua eteenpäin. Ja loppukin meni käsikirjoituksen mukaan.

Tästä se lähtee. © Mikko

Huukkia saa käyttää, muttei oo pakko. © Mikko

Buttmove. © Mikko

Lepo kruksin jälkeen. © Mikko

Kiivetty. © Mikko

Reitin nimeäminen on meikäläiselle aina hieman haastavaa. Pultatulle reitille haluaisi antaa hyvän nimen, koska sitä kiipeävät muutkin ja vaatii muutenkin reitintekijältä enemmän panostusta. Reitin nimiehdotuksia oli mm. Supermiesten reitti (poikani ehdotus) ja Tekotaiteellista paskaa. Säästetään nämä nimet vaikka jollekin boulderpätkälle. Reitti sai nimekseen muistijäljet ja vaikeutta 6c:n verran. Toki muutetaan greidiä toistonousujen kommenttien mukaan. Muistiteema tuli tuosta muistin pätkimisestä pulttausvaiheessa. Muistijälkihän liittyy pitkäkestoisempaan muistiin. Aivoihin jää muistijälkiä, joita pitkin voi palauttaa vanhoja asioita mieleen. Näin käyneekin monilla kiipeilyreiteillä, joissa joutuu miettimään muuveja reitillä ja joskus reittien ulkopuolellakin. Lisäksi nimi on kunnianosoitus Toni Wirtasen lyriikoihin ja musiikkiin, joita suuresti arvostan.

Juhannus Olhavalla

Mulle sattui oiva mahdollisuus päästä viettämään Juhannusta Olhavalle. Vaimon tehdessä Juhannuksena kolme yövuoroa ja lapset mummolassa, pääsin katsomaan minkälaista keskikesän juhlaa suomikiipeilijät viettävät. Paikalle oli saapunutkin reippaasti porukkaa viettämään rentoa viikonloppua kiipeilyn ja retkeilyn parissa. Kiipeilijöitä oli laidasta laitaan yläköysittelijöistä wannabeträdittelijöihin sekä kokeneempiin kiipeilijöihin. (Teksti sisältää betaa miehuuskokeeseen ja Kaareen, tiedoksi on-sightia suunnitteleville)

Otinkin reissun kiipeilyn kannalta, vaikka telttayöt ja iltaoluset veivätkin parhaan terän miehestä. Ehkä kiipeilykokemukset eivät olleet kaikkein mukavimpia, mutta uskon että ne antoivat jotain henkistä kasvua. Siis en tarkoita mitään henkimaailman juttuja, vaan että sain ehkä kiipeilypäätä hieman paremmaksi. Jo Honey, jolla aloitin, joka on helppo ja hyvin varmistettava linja, tuntui jännittävältä. Tai varmaan trädi on-sightit on aina jännittäviä. Mutta koska on vain yksi mahdollisuus tehdä on-sight, en sitä yleensä halua jättää välistä. Vaikeammilla reiteillä kyllä ylököysittelen mieluusti alkuun. Mutta oman on-sight tason greideissä jos mennään, onnistununeen nousun tunne on erittäin palkitseva. Aloituspäivään sain vielä Kehrääjän ja Sammalrännin saittaukset tehtyä. Tuo sammalränni on kait hiljattain puhdistettu ja ei ole siis nimensä mukainen. Todella hyvää vitostason trädiä. Mutta kyllä siellä vähän singeriä oli jaloissa.

Juhannusyön temppuja.

Komeita miehiä.

Kattelin perjantaina jo erään porukan yrkkäilyä Miehuuskoe 6c reitillä ja lauantaiaamuna eli puoliltapäivin vein sinne yläköyden. Neljän kaljan krapulan (kolmekymppisten ongelma) tai huonon unen jäljiltä reitti näytti ankkurilla ollessa todella pahalta. Alku timakka hänkki ja lopussa nyrkkihalkeama joka aukeaa vaativan näköiseksi rakoseksi. No kyllähän siinä lämpesi ja homma rupesi pelittämään, kun betaneuvoja annettiin ja jammihanskojakin pääsi lainaamaan. Kahden yläköysiyrkän jälkeen köysi alas ja sendaus. Miehuuskoe suoritettu hyväksytysti. Jännää kuitenkin on, että vaikka tämä oli greidiltään vaikein mitä kiipesin, se jännnitti vähiten. Tutustuminen reittiin auttaa aivan älyttömästi.

Miehuuskoe.

Viimeinen varmistus, betana yksi nyrkkijammi ja laybackilla loppuun.

Jossain välissä kakkostelin Vekara variaation, oi miten helppoa ja mukavaa tulla perässä. Lisäksi Puntarin kiipeäminen oli hienoutta. Suurimman osan jo ruvetessa illanviettoon oli minulla vielä verkkaisen mukavan päivän jälkeen haluja kiivetä. Oli aika on-sight yrkätä Kaari. Ja rajoilla mentiin. Kruksissa olin kauan, tutkin ja epäröin. Etsin varmistuksille paikkaa, pari sainkin, mutta en ollut niihin täysin tyytyväinen. Etsin otteita ja näin pienen krimppilistan, en yletä. Sitten kiipesin alaspäin ja huomasin paremman paikan kiilalle. Pomminvarma, ajattelin. Otin kengät pois ja lepäilin kruksin alapuollella olevalla pikkuhyllyllä. Varmistaja poltteli tupakin, joten pulssi kerkesi tasaantua ja ajatukset kasaantua. Uutta yritystä ja jalat vain ylemmäksi. Ylsin listaan ja sain kruksin ohitettua. Kiiloja olin viljellyt ahkerasti, joten jatkot loppuivat. Reittiä oli vielä jäljellä, no onneksi liikkuvaleukoja roikkuu vielä matkassa, nyt vain yksittäisiä varmistuksia. Ei kahta samaan paikkaan. Lopussa katon ylitys kitkasläbille. Ylityksessä oli pitoni tai vastaava, mutta se piti ohittaa kiltisti ja hiipiä släbille. No joku 0.75 camu siihen meni ja siitä hiippailut toppiin. Yläankkureissa huomasin yhden jatkon roikkuvan valjaissa, vielä etupuolella. Kaulassa roikkui myös slingi, minkä olisi saanut siihen pitoniin. Ei ihan terävintä ajatuksenjuoksua. Tai ehkä ajatukset oli täysin kiipeämisessä. Aikamoinen kiipeilykokemus. Puoliltaöin vielä uinti kaupan päälle, aika mahtava Juhannus. Jurin tokaisu: "Nyt kun olen käynyt täällä, en ole elänyt elämääni turhaan" antoi illalle vielä muistutuksen. Elämme mahtavia aikoja, etuoikeitettua elämää. Voimme harrastaa ja käydä paikoissa vapaasti.

Leirielämää.

Luomun näköinen reitti.

Wannabeträdittelijöitä.

Joskus on hyvä katsella hetki maisemia.

Betaevoluutio

Kesäboulderoinnista mulla on jostais syystä mielikuva hikisenä rämpimistä varvukoissa, havunneulasia kengässä sekä paarmat ja itikat kiusaavat kilpaa. No kaikesta huolimatta päätin lähteä boulderoimaan. Ja vielä yksin. Ajattelin Nunnalahtea, mutta topopapereita etsiessä sattuikin eteen Maljasalmen topo. Eipä siellä vielä olla vierailtukaan, niin suunta kohti Outokumpua. Ja mitäpä löytyikään: Valtavan kokoinen murikka aivan tien vieressä. Reittien ollessa varjoisella puolen ja tuulen käydessä viereiseltä pellolta, boulderointi kesällä tuntuikin hyvältä. Itikoita toki paikalla oli, mutta ystävämme OFF karkoitti epämiellyttävät inisijät. Ja reitit oli laatupätkiä alakutosesta 7B:hen.

Lämppärinä toimi puu-ukko, jolta pitikin pakitella nätisti alas kaksi kertaa. Reitinlukuvirhe johti sammalmättääseen. Kolmannella kerralla sain reitin kasaan, heelhookkailin jossain neljässä metrissä kurkotellen sokkona otteisiin ja tuumailin vain että onneksi ei äiti tiedä mitä poika touhuaa. Lisäksi fläsäyttelin pari muuta laatupätkää ja rupesin projektoimaan Pikku nunnu 7A:ta. Koitin katsella rauhassa betat, ettei tartteisi montaa yrkkää laittaa. Yritysten määrä kuitenkin kasvoi ja kasvoi, samalla alkoi liikkeet ja otteet löytyä. Tällaisessa projektoinnissa mahtavaa onkin se yritys-erehdys-metodilla etsitty beta. Otteet tutkitaan tarkoin, mihin kohtaa kannatta sormet iskeä. Kroppa oppii jokaisella yrkällä taloudellisemman tavan liikkua. Kohdat missä vedetään rennosti ja kohdat missä puristetaan tai painetaan täysillä löytyy. Ja jos hyvin käy, reitti taipuu ja siitä tulee hyvä mieli. Niin kävi nyt.

Tarkoitus oli ottaa videolle kiipeilyä, mutta perillä huomasin että videokamerasta on akku loppu. Lisäksi kameran jalustasta puuttui se mokkula, millä kamera siihen kiinnitetään. Eli hyvin valmistauduttu. No sain kuitenkin yhden pätkän pokkarilla (anteeksi kuvanlaatu, kamerat on ala-arvoista tasoa). Tässä kuitenkin iloinen flässi:


Pitkä Mano 6C from Antti Turunen on Vimeo.

Tähdet tähdet...

...luoksenne tahtoisin pois. Mikäli pitää tikkilistaa 27cragsissä, voi kiipeämilleen reiteille antaa tähtiä. Yhdestä kolmeen reitin hienouden mukaan. Jokaiselle tuo hienous on tietysti makuasia, mutta olen havainnut että vaikeus tuo helposti lisää tähtiä. Moni 8a onkin saanut noi kolme tähteä. Se kuinka siistiksi reitin kokee, tulee pääasiassa kiipeilykokemuksesta. Mikäli saat ultimate flow kokemuksessa kiivettyä reitin oman vaikustasosi yläpäässä, on tähtien saanti taattu. Toinen saman reitin kiivennyt napauttelee homman helposti ja toteaa että ihan ok, mutta tähdettä jäi.

Itse olen mieltynyt tähtien antoon seuraavasti:
-Yksi tähti:
  -Paras reitti kivellä/kalliolla, vaikkei muuten mikään mieltä päräyttävä kokemus.
  -Muutama hieno muuvi tai ote
  -Kannattaa tätä kokeilla
-Kaksi tähteä:
  -Parhaista reiteistä kivellä/kalliolla
  -Paljon hienoja muuveja
  -Hyvä kiipeilykokemus
-Kolme tähteä:
  -Parhaista reiteistä koko alueella 
  -Kaikki muuvit hienoja tai niin vaikeita että onnistuminen on suurta riemua
  -Mielestäni kannattaa tulla kauempaakin tämän reitin takia
  -Oma kiipeilykokemus erittäin hieno

Itse olen aikaisemmin antanut kolme tähteä Olhavan Kantille. Siitä, ansaitsiko se ne, en ole täysin varma. Sen kiipeäminen oli sellaista flow-fiiliksen ja keskity-älä-tipu kiipeilyn välimuotoa, niin ei välttämättä ole ihan selvä kuva koko reitistä. Toisaalta reitti on "vain" släbi, mutta toisaalta kiipeilykokemus, ilmavuus ja reitin maine jo tekee siitä erittäin hienon.

Nyt tässä taannoin kiipesin reitin ns. lähikalliolla, jolle annoin kolme tähteä. Siinäkin piti miettiä annako kolme, ansaitseeko reitti ne? Onko se niin hieno? Jos vain en ole vielä kiivennyt niin hienoja reittejä että ne on kaksi kertaa tuota hienompia. Toisaalta, mitä väliä, montako tähteä antaa, onko?

Reitti oli Outolintu 7a Havukkavaarassa. Se on lähes koko matkan jotain 10 asteen hänkkäävä, hyvillä otteilla ja hyvillä muuveilla varustettu reitti. Se siis sai mieletäni kolme tähteä. No entäs se kiipeilykokemus. Odotin vaikeuksia. Viime kesänä loppu tuntui mahdottamalta, kun en löytänyt otteita ja lisäksi reitti on tasaisen hänkki, eli voi pumppi tulla forkkuun. Nyt selvittelin muuvit jatkolta jatkolle jonka jälkeen lähetysyrkkä. Ja reitti meni heti. Mitä ihmettä? Reitti oli hieno, siinä piti levätä ja loppukruxissa piti olla tarkkana. Kokemuksena hämmentävää, mutta positiivisesti!

Toinen reitti mikä ansaitsee myös maininnan on Trontti Eetvart Notkossa. Sekin voisi ansaita kolme tähteä, mutta sai minulta nyt vain kaksi. Kokemuksena hieno. Reitillä koettiin onnistumisen hetkiä kruksikohtien voittamisesta sekä jännittäviä hetkiä väärän kokoisten camujen yrittäessä löytää sopivaa koloa. Mutta ehkä reitin hienous oli pelkästään tuossa keskikohdan kruksissa. Kokonaisuus ei ollut täyttä kymppiä, joten yksi tähti jäi varastoon.

Minkä tähden? No kolmen tähden...

Give all you have and don't expect nothing

Heiniksessä hyvin porukkaa.

 Kuin tapaisi vanhan ystävän, sellaisen josta ei kauheasti tykkää. Viime kesäinen projekti, Prima vera de las Ficas 7a. Projektina sellainen että tietää, että sen pitäis mennä, mutta jokainen yritys epäonnistuu. Välillä sitä koittaa innoissaan, välillä yrittää olla välinpitämätön. Kuitenkin joka kerralla tulee jännitys, nyt se voisi mennä. Ja ehkä se jännitys just voi pilata hyvän yrkän. Moonin blogista tuplalainaus: "Yes, it is hard to ˝give all you have and dont expect nothing˝(Klem Loskot) but this is definatelly receipe for all performances which goes beyond maximum."(Ivan Lisica). No en varmastikaan ollut missään beyond maximum -tasoissa, mutta yleisesti kun ajatellaan, monesti reitin pilaa henkiset jutut. "Kyllähän tän pitäis mennä" tai "Nyt on pakko päästä tää, kohta lähetään pois" tai "ei hitsi, nyt tää menee". Ei se reitti ole kiivetty ennen kuin ankkurit kilahtaa tai olet kiven/kallion päällä. Ja kaikkea voi tapahtua ennen sitä. Eli muistakaa ensi kerralla kun on lähetysvuoro: Kaikki peliin, mutta älä odota mitään. Mutta reitti meni, tämän kevään ekalla yrkällä. Itseluottamustahan siitä tuli. Jatketaan siitä mihin viime kesänä jäätiin.

Pimaveran projektointia kesällä 2012 © Juha K.

Maailma näyttää erilaiselta klippauksen jälkeen

Siis kalliokiipeily tuntui mahtavalta. Kaikki reitit tuntui todella hienoilta. Joko ne on hienoja, tai sitten viime kerrasta on liian pitkä aika. Paikkana meidän kotokallio Moisseenvaara. Reitit on suht helppoja, mutta kyllä niissä saa ajatella ja muuveja ja otteita on monenlaisia. Erittäin hyviä reittejä aloitella kalliokiipeilykausi. Itikatkaan eivät vielä ole agressiivisia, vaikka muutama jo näkyi. Rypistelin itseni Kasvun paikka 6a+:n ankkuriin on-sightina, mikä oli kyllä parhautta. Ehkä paras on-sightattu reitti (ainakin sporteista) mitä on tullut väännettyä lyhyen kiipeilyharrastukseni aikana. Lisäksi on kehuttava vielä Jannen Koulutie-trädireittiä. Oli se ekalla kerralla hieno ja oli toisellakin. Jannehan rupesi putsaamaan toista ränniä, joka on makeudeltaan ehkä parempaa ja reitti on vielä pidempikin. Luultavasti multi-pitch?? Eli sinkku 70m köydellä ei pääse laskeutumaan. Hatunnosto tällaisesta kansalaistoiminnasta! Ensi kerralla lupaan harjailla itsekin. Toisaalta tekis mieli harjata trädiränni, mutta olis vielä yksi släbireitti jonka voisi putsata ja pultata.

Arttu valmistautuu kruksiin. © Janne L.

Arttu väänsi ensinousun jo viime kesänä projektoimaan aloitettuun reittiin. Alussa on semmoinen släbikitkakruksi (tai on siinä ihan hintsuja otteita), jonka jälkeen släbiherkkua paremmilla otteilla. Loppuun vielä kevyt ylläri. Itsellä ei kruksi taittunut, mutta palataan siihenkin joskus. Reitti sai nimekseen Itkupotkuraivari ja vaikeutta arveltiin 6C+.

Kruisailua ennen loppupähkinää. © Janne L.

Niin, maailma näyttää erilaiselta klippauksen jälkeen: kun klippaat köyden jatkoon, alkaa niitä otteita löytyä. On-sight filosofiaa...

Kahvinkeittoreissu

Tässä on niinkun viikon siivu ollut että kun pääsis ulos kiipeämään. Säät on olleet kohtuullisen hyvät. Viileää ja kuivaa. Sitten kun saan aikaa itselle ja ollaan kallion juurella, sataa vettä. No säätiedotus toteutui. Oma vika. Lähikallioille voin lähteä, vaikka sateenuhka olisi todennäköinen. Joskus sataa joskus ei. Mutta aina se sohvalla istumisen voittaa, kuten Heikki totesi kahvia keitellessään. No eihän se nyt ihan niinkään ole. Elämä on päätöksiä. Joskus kannattaa lähteä, joskus ei.

Heiniksessä siis oltiin ja Tomppa oli kuiva koko matkalta. Sitä tuli muuviteltua, ei jaksanut koko reittiä putkeen. No meitsin kestävyys on mitä on, olin viimeksi köydessä kiinni Korouomassa, että ei tässä liikoja olla reenattu. Mutta hyvältä tuntui kalliolla vetäminen, odotan innolla lisää!