Tähdet tähdet...

...luoksenne tahtoisin pois. Mikäli pitää tikkilistaa 27cragsissä, voi kiipeämilleen reiteille antaa tähtiä. Yhdestä kolmeen reitin hienouden mukaan. Jokaiselle tuo hienous on tietysti makuasia, mutta olen havainnut että vaikeus tuo helposti lisää tähtiä. Moni 8a onkin saanut noi kolme tähteä. Se kuinka siistiksi reitin kokee, tulee pääasiassa kiipeilykokemuksesta. Mikäli saat ultimate flow kokemuksessa kiivettyä reitin oman vaikustasosi yläpäässä, on tähtien saanti taattu. Toinen saman reitin kiivennyt napauttelee homman helposti ja toteaa että ihan ok, mutta tähdettä jäi.

Itse olen mieltynyt tähtien antoon seuraavasti:
-Yksi tähti:
  -Paras reitti kivellä/kalliolla, vaikkei muuten mikään mieltä päräyttävä kokemus.
  -Muutama hieno muuvi tai ote
  -Kannattaa tätä kokeilla
-Kaksi tähteä:
  -Parhaista reiteistä kivellä/kalliolla
  -Paljon hienoja muuveja
  -Hyvä kiipeilykokemus
-Kolme tähteä:
  -Parhaista reiteistä koko alueella 
  -Kaikki muuvit hienoja tai niin vaikeita että onnistuminen on suurta riemua
  -Mielestäni kannattaa tulla kauempaakin tämän reitin takia
  -Oma kiipeilykokemus erittäin hieno

Itse olen aikaisemmin antanut kolme tähteä Olhavan Kantille. Siitä, ansaitsiko se ne, en ole täysin varma. Sen kiipeäminen oli sellaista flow-fiiliksen ja keskity-älä-tipu kiipeilyn välimuotoa, niin ei välttämättä ole ihan selvä kuva koko reitistä. Toisaalta reitti on "vain" släbi, mutta toisaalta kiipeilykokemus, ilmavuus ja reitin maine jo tekee siitä erittäin hienon.

Nyt tässä taannoin kiipesin reitin ns. lähikalliolla, jolle annoin kolme tähteä. Siinäkin piti miettiä annako kolme, ansaitseeko reitti ne? Onko se niin hieno? Jos vain en ole vielä kiivennyt niin hienoja reittejä että ne on kaksi kertaa tuota hienompia. Toisaalta, mitä väliä, montako tähteä antaa, onko?

Reitti oli Outolintu 7a Havukkavaarassa. Se on lähes koko matkan jotain 10 asteen hänkkäävä, hyvillä otteilla ja hyvillä muuveilla varustettu reitti. Se siis sai mieletäni kolme tähteä. No entäs se kiipeilykokemus. Odotin vaikeuksia. Viime kesänä loppu tuntui mahdottamalta, kun en löytänyt otteita ja lisäksi reitti on tasaisen hänkki, eli voi pumppi tulla forkkuun. Nyt selvittelin muuvit jatkolta jatkolle jonka jälkeen lähetysyrkkä. Ja reitti meni heti. Mitä ihmettä? Reitti oli hieno, siinä piti levätä ja loppukruxissa piti olla tarkkana. Kokemuksena hämmentävää, mutta positiivisesti!

Toinen reitti mikä ansaitsee myös maininnan on Trontti Eetvart Notkossa. Sekin voisi ansaita kolme tähteä, mutta sai minulta nyt vain kaksi. Kokemuksena hieno. Reitillä koettiin onnistumisen hetkiä kruksikohtien voittamisesta sekä jännittäviä hetkiä väärän kokoisten camujen yrittäessä löytää sopivaa koloa. Mutta ehkä reitin hienous oli pelkästään tuossa keskikohdan kruksissa. Kokonaisuus ei ollut täyttä kymppiä, joten yksi tähti jäi varastoon.

Minkä tähden? No kolmen tähden...

Give all you have and don't expect nothing

Heiniksessä hyvin porukkaa.

 Kuin tapaisi vanhan ystävän, sellaisen josta ei kauheasti tykkää. Viime kesäinen projekti, Prima vera de las Ficas 7a. Projektina sellainen että tietää, että sen pitäis mennä, mutta jokainen yritys epäonnistuu. Välillä sitä koittaa innoissaan, välillä yrittää olla välinpitämätön. Kuitenkin joka kerralla tulee jännitys, nyt se voisi mennä. Ja ehkä se jännitys just voi pilata hyvän yrkän. Moonin blogista tuplalainaus: "Yes, it is hard to ˝give all you have and dont expect nothing˝(Klem Loskot) but this is definatelly receipe for all performances which goes beyond maximum."(Ivan Lisica). No en varmastikaan ollut missään beyond maximum -tasoissa, mutta yleisesti kun ajatellaan, monesti reitin pilaa henkiset jutut. "Kyllähän tän pitäis mennä" tai "Nyt on pakko päästä tää, kohta lähetään pois" tai "ei hitsi, nyt tää menee". Ei se reitti ole kiivetty ennen kuin ankkurit kilahtaa tai olet kiven/kallion päällä. Ja kaikkea voi tapahtua ennen sitä. Eli muistakaa ensi kerralla kun on lähetysvuoro: Kaikki peliin, mutta älä odota mitään. Mutta reitti meni, tämän kevään ekalla yrkällä. Itseluottamustahan siitä tuli. Jatketaan siitä mihin viime kesänä jäätiin.

Pimaveran projektointia kesällä 2012 © Juha K.

Maailma näyttää erilaiselta klippauksen jälkeen

Siis kalliokiipeily tuntui mahtavalta. Kaikki reitit tuntui todella hienoilta. Joko ne on hienoja, tai sitten viime kerrasta on liian pitkä aika. Paikkana meidän kotokallio Moisseenvaara. Reitit on suht helppoja, mutta kyllä niissä saa ajatella ja muuveja ja otteita on monenlaisia. Erittäin hyviä reittejä aloitella kalliokiipeilykausi. Itikatkaan eivät vielä ole agressiivisia, vaikka muutama jo näkyi. Rypistelin itseni Kasvun paikka 6a+:n ankkuriin on-sightina, mikä oli kyllä parhautta. Ehkä paras on-sightattu reitti (ainakin sporteista) mitä on tullut väännettyä lyhyen kiipeilyharrastukseni aikana. Lisäksi on kehuttava vielä Jannen Koulutie-trädireittiä. Oli se ekalla kerralla hieno ja oli toisellakin. Jannehan rupesi putsaamaan toista ränniä, joka on makeudeltaan ehkä parempaa ja reitti on vielä pidempikin. Luultavasti multi-pitch?? Eli sinkku 70m köydellä ei pääse laskeutumaan. Hatunnosto tällaisesta kansalaistoiminnasta! Ensi kerralla lupaan harjailla itsekin. Toisaalta tekis mieli harjata trädiränni, mutta olis vielä yksi släbireitti jonka voisi putsata ja pultata.

Arttu valmistautuu kruksiin. © Janne L.

Arttu väänsi ensinousun jo viime kesänä projektoimaan aloitettuun reittiin. Alussa on semmoinen släbikitkakruksi (tai on siinä ihan hintsuja otteita), jonka jälkeen släbiherkkua paremmilla otteilla. Loppuun vielä kevyt ylläri. Itsellä ei kruksi taittunut, mutta palataan siihenkin joskus. Reitti sai nimekseen Itkupotkuraivari ja vaikeutta arveltiin 6C+.

Kruisailua ennen loppupähkinää. © Janne L.

Niin, maailma näyttää erilaiselta klippauksen jälkeen: kun klippaat köyden jatkoon, alkaa niitä otteita löytyä. On-sight filosofiaa...

Kahvinkeittoreissu

Tässä on niinkun viikon siivu ollut että kun pääsis ulos kiipeämään. Säät on olleet kohtuullisen hyvät. Viileää ja kuivaa. Sitten kun saan aikaa itselle ja ollaan kallion juurella, sataa vettä. No säätiedotus toteutui. Oma vika. Lähikallioille voin lähteä, vaikka sateenuhka olisi todennäköinen. Joskus sataa joskus ei. Mutta aina se sohvalla istumisen voittaa, kuten Heikki totesi kahvia keitellessään. No eihän se nyt ihan niinkään ole. Elämä on päätöksiä. Joskus kannattaa lähteä, joskus ei.

Heiniksessä siis oltiin ja Tomppa oli kuiva koko matkalta. Sitä tuli muuviteltua, ei jaksanut koko reittiä putkeen. No meitsin kestävyys on mitä on, olin viimeksi köydessä kiinni Korouomassa, että ei tässä liikoja olla reenattu. Mutta hyvältä tuntui kalliolla vetäminen, odotan innolla lisää!

Keväinen Kuopio

Kun heräsin, satoi räntää. Eli loistava ajankohta lähteä koittamaan Kuopion bouldereita. Tarkistus vielä säätiedoista netistä. Ei pitäisi sataa. Ja totta, Kuopiossa olikin kuivaa. Ajeltiin ensin uudelle kiipeilykeskus Voemalle, jossa viimeistelytyöt ja reittien rakentelut olivat käynnissä. Mestari (PM boulder 1. sija!!) Koposesta ottivat muutamat kuvat Voeman promokäyttöön. Siinä sivussa sai vähän testailla uusia profiileja uusilla otteilla. Hyvältä näyttää. Onnea ja menestystä yrittäjille.

Sami ja Voema © Heikki P.

Jack Sparrow ja sen kruxi © Heikki P.

Tavan tallaaja ja tavan tallaaja © Heikki P.

Aurinko jo paistoi kun suuntasimme riverboulders-alueelle. Katselin itselleni sopivaa projektia ja Tavan tallaaja 6C+ näytti kokeilemisen arvoiselta. Lähetystä ei tullut, mutta hyviä yrkkiä. Toppaus oli pienelle hyllylle, johon koitin dynota. Reuna oli kumminkin sen verran slouppaava ettei tarttunut. Ehkä väärä beta. Tykkäsin kyllä reitistä, sidereita ja pientä kompressiota maustettuna jalkatyöskentelyllä. Vähän oli vielä kosteena pari kohtaa, joten voi olla että ne jalkaotteet olisi voinut löytyä sieltäkin. Reitti tosin tuntui vetävän kaikki mehut miehestä sekä nahkatkin helläksi, niin eipä lähtenyt enää muutkaan reitit. Mukavasti saatiin pientä vesisadetta ja raekuuroakin mausteeksi - suomiboulderia! Siirtymä Viitaniemeen toi auringonkin esiin. Todettiin rantakivellä että eipä lähe täälläkään. No jos se lohduttaa (eli ei), eipä lähettäneet muutkaan retkikunnastamme.

Lovin' the moves © Heikki P.

Tästä ei hanuri noussu vaikka pädeja oli useempi © Heikki P.

Perjantain pikkuboulderit

On tässä menny useempi viikko ilman liikuntaa. Liikaa duunia ja liian vähän vapaa-aikaa. Yleistä jos on mieleinen harrastus. Peukalonkin hajotin pari viikkoa sitten. En tosin kiipeilyssä, vaan ihan autotallissa askaroidessa. Pari tikkiä, joten olen passannut kiipeilyt senkin takia. Ehkä vähän motivaatiotkin ollut kateissa. Nyt siis oli korkea aika lähteäkin pienelle perjantai-illan boulderille. Sen vanhan kantin istumalähtöprojektin olikin Kopos-Sami lähettänyt edellisenä iltana Liperin kivillä. Nyt sai reitti pari toistoakin.

Seuraa mankkajälkiä, niin päädyt toppiin.

Tätäkin koitettiin, mutta ei päästy.

Helpompi kantti.

Tatu lupas lopettaa kiipeilyn jos tämä reitti ei mene.

Mutta menihän se.

Hommasin uudet kengätkin. Scarpan Vapor V:t. Aika tiukathan noikin on. Samoin kuin parit edelliset 5.10 Galileot. Muuten aika samanoloiset kengät. Vähän kaarevampi pohja. Ihan ok boulderointiin, mutta pitäis vielä semmoiset pitkien reittien kengät löytää. Ehkä isommat Galileot. Mulla on ollut vähän vaikeutta löytää omaan jalkaan sopivia kenkiä. Armeijassakin lääkäri totesi että ei noi mitkään lättäjalat oo, ne on semmoset Aku Ankan jalat. Niin kai sitten. Sen on huomannut kun yrittää La Sportivaa tunkea jalkaan. Ei mahu.

Elämysmatkailua Posiolla

Korouoma debyytti on nyt takana. Eli pitkä viikonloppu jääkiipeilyn parissa tuolla vähän pohjoisemmassa. Koko reissua rupesi varjostamaan flunssanpoikanen juuri lähtöä edeltävänä iltana. Mielessä pyöri viime syksyinen boulderreissun skippaus flunssan (ja huonon sään) takia. Polte lähtöön oli kova, joten riskillä mentiin. Oon vaikka saunan lämmittäjänä, jos kiipeämään ei pääse, mietiskelin. Hommahan ei ollut sillä hyvä, vaan ensimmäinen yö oli tarkoitus nukkua teltassa. Ja se oli  ensimmäinen talvinen telttayö koskaan, jos armeijan kaminalla varustettuja yöpymisiä ei lasketa. Joskus puoliltaöin oltiin parkkipaikalla ja kömmittiin makuupussin lämpöön. Onneksemme pakkanen oli jotain viiden asteen luokkaa. En palellut, mutta heräsin pari kertaa, eikä ollut kauhean lämminkään. Aamulla flunssakin oli kaikonnut. Tuhdin aamupalan jälkeen alas laaksoon, jääputouksia ihmettelemään. Ensimmäisenä vastassa oli Ruskea Virta, joka oli todella vaikuttavan kokoinen ja näköinen. Mutta ei me sitä tultu kiipeämään joten suuntasimme Mammutille. Siellä pääsi nauttimaan ilmavasta linjasta, pienellä singerillä höystettynä. Samoin toinenkin nousu opetti, että yleensä jääreitit on pahempia kuin miltä ne näyttää.

Ruskea virta.

Ensimmäinen linja Mammutilla.

Toinen linja Mammutilla.

Seuraavat yöt saimmekin nauttia mökkielämän helppoudesta ja mukavuudesta. Mikäs siinä ollessa, kun tuli hyvää safkaa, saunaa ja pari bisseä ulkoilupäivän päätteeksi. Lomaa meikäläiselle. Seuraavana kiipeilypäivänä suunnattiin Jaska Jokuselle. Aika hieno päivä. Vedettiin ristiin rastiin putousta koko päivä.

Jaska Jokunen

Kelit kohillaan.

Asennekin on kohillaan.

Asenteet alkaa muuttumaan kun pääsee vähän korkeammalle.

Hyvä meininki.

Tämä oli reissun tiukin linja, mie kakkostelin.

Ruskeaa virtaa katselin jo toisena päivänä sillä silmällä että toihan voisi olla mahdollinen. Putouksen kiipeäminen oli illalla viimeisenä mielessä ja samoin ensimmäisenä aamulla. Semmoinen kuumotus oli että jännittää ja mietityttää, mutta miten hienoa se olisi tehdä. Vähän samanlainen oli Olhavan kantin fläshäysmietteet. Päätettiin sitten viimeisen kiipeilypäivän aamuna mennä putouksen alle ihmettelemään. Laitettiin kamatkin jo päälle ja mentiin ihan putouksen alle. Arvottiin aikamme, mutta kun ruuvattiin testiruuvit, todettiin ettei tää ehkä ole hyvä idea. Ruuvista tuli ulos sohjoa ja vettä tiputteli joka puolelta. Joten pakitettiin mammutille. Mutta ehkä ensi talvena?

Ruskean virran kuumotus.

Viimeinen reitti.

Kuvat otti Anssi ja Lari.