Keväinen Kuopio

Kun heräsin, satoi räntää. Eli loistava ajankohta lähteä koittamaan Kuopion bouldereita. Tarkistus vielä säätiedoista netistä. Ei pitäisi sataa. Ja totta, Kuopiossa olikin kuivaa. Ajeltiin ensin uudelle kiipeilykeskus Voemalle, jossa viimeistelytyöt ja reittien rakentelut olivat käynnissä. Mestari (PM boulder 1. sija!!) Koposesta ottivat muutamat kuvat Voeman promokäyttöön. Siinä sivussa sai vähän testailla uusia profiileja uusilla otteilla. Hyvältä näyttää. Onnea ja menestystä yrittäjille.

Sami ja Voema © Heikki P.

Jack Sparrow ja sen kruxi © Heikki P.

Tavan tallaaja ja tavan tallaaja © Heikki P.

Aurinko jo paistoi kun suuntasimme riverboulders-alueelle. Katselin itselleni sopivaa projektia ja Tavan tallaaja 6C+ näytti kokeilemisen arvoiselta. Lähetystä ei tullut, mutta hyviä yrkkiä. Toppaus oli pienelle hyllylle, johon koitin dynota. Reuna oli kumminkin sen verran slouppaava ettei tarttunut. Ehkä väärä beta. Tykkäsin kyllä reitistä, sidereita ja pientä kompressiota maustettuna jalkatyöskentelyllä. Vähän oli vielä kosteena pari kohtaa, joten voi olla että ne jalkaotteet olisi voinut löytyä sieltäkin. Reitti tosin tuntui vetävän kaikki mehut miehestä sekä nahkatkin helläksi, niin eipä lähtenyt enää muutkaan reitit. Mukavasti saatiin pientä vesisadetta ja raekuuroakin mausteeksi - suomiboulderia! Siirtymä Viitaniemeen toi auringonkin esiin. Todettiin rantakivellä että eipä lähe täälläkään. No jos se lohduttaa (eli ei), eipä lähettäneet muutkaan retkikunnastamme.

Lovin' the moves © Heikki P.

Tästä ei hanuri noussu vaikka pädeja oli useempi © Heikki P.

Perjantain pikkuboulderit

On tässä menny useempi viikko ilman liikuntaa. Liikaa duunia ja liian vähän vapaa-aikaa. Yleistä jos on mieleinen harrastus. Peukalonkin hajotin pari viikkoa sitten. En tosin kiipeilyssä, vaan ihan autotallissa askaroidessa. Pari tikkiä, joten olen passannut kiipeilyt senkin takia. Ehkä vähän motivaatiotkin ollut kateissa. Nyt siis oli korkea aika lähteäkin pienelle perjantai-illan boulderille. Sen vanhan kantin istumalähtöprojektin olikin Kopos-Sami lähettänyt edellisenä iltana Liperin kivillä. Nyt sai reitti pari toistoakin.

Seuraa mankkajälkiä, niin päädyt toppiin.

Tätäkin koitettiin, mutta ei päästy.

Helpompi kantti.

Tatu lupas lopettaa kiipeilyn jos tämä reitti ei mene.

Mutta menihän se.

Hommasin uudet kengätkin. Scarpan Vapor V:t. Aika tiukathan noikin on. Samoin kuin parit edelliset 5.10 Galileot. Muuten aika samanoloiset kengät. Vähän kaarevampi pohja. Ihan ok boulderointiin, mutta pitäis vielä semmoiset pitkien reittien kengät löytää. Ehkä isommat Galileot. Mulla on ollut vähän vaikeutta löytää omaan jalkaan sopivia kenkiä. Armeijassakin lääkäri totesi että ei noi mitkään lättäjalat oo, ne on semmoset Aku Ankan jalat. Niin kai sitten. Sen on huomannut kun yrittää La Sportivaa tunkea jalkaan. Ei mahu.

Elämysmatkailua Posiolla

Korouoma debyytti on nyt takana. Eli pitkä viikonloppu jääkiipeilyn parissa tuolla vähän pohjoisemmassa. Koko reissua rupesi varjostamaan flunssanpoikanen juuri lähtöä edeltävänä iltana. Mielessä pyöri viime syksyinen boulderreissun skippaus flunssan (ja huonon sään) takia. Polte lähtöön oli kova, joten riskillä mentiin. Oon vaikka saunan lämmittäjänä, jos kiipeämään ei pääse, mietiskelin. Hommahan ei ollut sillä hyvä, vaan ensimmäinen yö oli tarkoitus nukkua teltassa. Ja se oli  ensimmäinen talvinen telttayö koskaan, jos armeijan kaminalla varustettuja yöpymisiä ei lasketa. Joskus puoliltaöin oltiin parkkipaikalla ja kömmittiin makuupussin lämpöön. Onneksemme pakkanen oli jotain viiden asteen luokkaa. En palellut, mutta heräsin pari kertaa, eikä ollut kauhean lämminkään. Aamulla flunssakin oli kaikonnut. Tuhdin aamupalan jälkeen alas laaksoon, jääputouksia ihmettelemään. Ensimmäisenä vastassa oli Ruskea Virta, joka oli todella vaikuttavan kokoinen ja näköinen. Mutta ei me sitä tultu kiipeämään joten suuntasimme Mammutille. Siellä pääsi nauttimaan ilmavasta linjasta, pienellä singerillä höystettynä. Samoin toinenkin nousu opetti, että yleensä jääreitit on pahempia kuin miltä ne näyttää.

Ruskea virta.

Ensimmäinen linja Mammutilla.

Toinen linja Mammutilla.

Seuraavat yöt saimmekin nauttia mökkielämän helppoudesta ja mukavuudesta. Mikäs siinä ollessa, kun tuli hyvää safkaa, saunaa ja pari bisseä ulkoilupäivän päätteeksi. Lomaa meikäläiselle. Seuraavana kiipeilypäivänä suunnattiin Jaska Jokuselle. Aika hieno päivä. Vedettiin ristiin rastiin putousta koko päivä.

Jaska Jokunen

Kelit kohillaan.

Asennekin on kohillaan.

Asenteet alkaa muuttumaan kun pääsee vähän korkeammalle.

Hyvä meininki.

Tämä oli reissun tiukin linja, mie kakkostelin.

Ruskeaa virtaa katselin jo toisena päivänä sillä silmällä että toihan voisi olla mahdollinen. Putouksen kiipeäminen oli illalla viimeisenä mielessä ja samoin ensimmäisenä aamulla. Semmoinen kuumotus oli että jännittää ja mietityttää, mutta miten hienoa se olisi tehdä. Vähän samanlainen oli Olhavan kantin fläshäysmietteet. Päätettiin sitten viimeisen kiipeilypäivän aamuna mennä putouksen alle ihmettelemään. Laitettiin kamatkin jo päälle ja mentiin ihan putouksen alle. Arvottiin aikamme, mutta kun ruuvattiin testiruuvit, todettiin ettei tää ehkä ole hyvä idea. Ruuvista tuli ulos sohjoa ja vettä tiputteli joka puolelta. Joten pakitettiin mammutille. Mutta ehkä ensi talvena?

Ruskean virran kuumotus.

Viimeinen reitti.

Kuvat otti Anssi ja Lari.

Ulos täältä

Ulkokautta avaamaan. Ollaanhan tässä ulkona kiivetty pitkin talvea, mutta että ihan boulderoimaan. Ulkona oli kiva olla, sillä olen viettänyt aikaani pääasiassa sisätiloissa edelliset viisi päivää kuume-/vatsataudin takia. Paikka ja aikakin on lähes sama kuin vuosi sitten. Nahatkin kestää yhtä huonosti kuin viime keväänä.

Hommassa päästiin asian ytimeen eli betan etsimistä ja muuvien hieromista. Saatin vanhan istumalähtöprojektin betat selville. Osa reitistä oli jään peitossa, niin lähetykset jäi tekemättä. Palataan asiaan viikon tai parin päästä.

Tuplaköydet ja muuta mukavaa

Oli ajatuksissa hankkia tuplaköydet sitten joskus. Joskus kun on menossa multipitch trädille Lofooteille. Mutta nyt tuli hetken mielijohteesta lupauduttua Korouoman reissuun, niin siitähän se ajatus sitten lähti. Jääkiipeilyä ja pitkät laskeutumiset. Tuplaköydet voisi toimia. Ja semmoinen dry-käsittelykään ei talvikelissä olisi pahaksi. Köysivalinnoissa tulee tietysti katsottua noita UIAA pudotuksien määrää ja nykyään myös iskuvoimaa. Ja kyllähän se hintakin vaikuttaa. Lisäksi epäröinti "eikös se ole vähä kuin sinkulla menee, jos varmistuksien väli on pitkä", kun yhteen köyteen kai sitä tippuu. No onneksi sloupista tutkailu toi esille, että onhan tätä muutkin murehtinut. Ja varmasti turhaan. Kyllä ne meikäläisen urheilut kestää. No tosiasiahan on että putoamiset noihin köysiin on varmasti aika vähäisiä, jos ne ovat pääasiassa jää- ja trädikiipeilyssä. Ja onhan kaksi aina varmempi, jos maastossa alkaa olla terävää reunaa.

Valintaan meni tällä kertaa 60 metriset Edelweissin Lithium 8,5mm. Köydet odottelee kiltisti reissuun pääsyä. Vaikka kävimmekin pienellä tuplaköysitreenillä Larin kanssa. Hyvinhän toi homma toimi. Kehiteltiin myös "Silent mode" varmistuskommunikointi tilanteeseen missä huuto ei kuuluisi. Eli alhaalla laitetaan molemmat itsemme köysiin kiinni. Kun liidaaja pääsee yläankkurille, hän tekee 2x2 nykäisyt. Tähän varmistaja vastaa samanlaisella 2x2 nykäisyllä johon yläankkurilla oleva vielä vastaa 2x2 nykäisyillä. Tämän jälkeen varmistus voidaan lopettaa. Ylävarmistaja tekee kolme nykäisyä kun voidaan lähteä kakkostelemaan. Tietysti toi 2x2 nykytys voidaan jättää välistä jos köyttä ei tarvitse vetää paljon ylös, mikä on tietysti todennäköistä jos kommunikointi ei enää onnistu. Mutta tällä nykimisellä varmistetaan vain, että varmistus voidaan lopettaa alhaalta.

Oli kylmäki © Heikki P.

Silent mode: mä en näe sua, mä en kuule sua © Heikki P.

Taas tuli kokeiltua yläköysidraikkausta. Eli hullut pumput lyhkäseltä hänkiltä. Huonoja koloja ja pitkiä vetoja. Ja monet levot. Lisäksi tein Stein pullerit, eli hakku oli ylösalaisin jolloin kahvasta pystyi vetämään kuin yksikätisestä rosvosta tai baarimikko oluthanasta. Ja drop kneetäkin pääsi testailemaan, niitä en ole kalliokiipeilyssä tarvinnut vielä koskaan. Aikamoista urheilua oli se!

Lyhyt mutta ytimekäs © Heikki P.

Raamattu

Henkistykää kanssani ja lukekaa pyhää kirjaa. No ei, en ole tullut uskoon. Ostin ensimmäisen kiipeilyyn liittyvän kirjani. Ja mikäs sen parempaa vastinetta rahalle, kuin klassinen Mountaineering: Freedom of the Hills. Kirjan ensimmäinen versio on julkaistu vuonna 1960. Nykyinen versio on kahdeksas painos joka on julkaistu 2010. Kirja sisältää tietoa monipuolisesti ulkona majoittumisesta sekä liikkumisesta, kallio-, jää-, vuorikiipeilystä, ravinnosta, lumesta, pelastushommista ja kaikesta mitä voisi kiipeilyyn liittyä. Ja sivujahan tuossa eepoksessa on noin 580 luokkaa. Ja ensisilmäyksellä kiipeilytekniikat ja kamat ovat nykypäivää. Syy kirjan hankkimiseen tuli halusta parantaa tietoja köysihommista ja ankkureiden tekoon liittyvistä tekniikoista. Lisäksi mukava lukea yleistietoa tuolla ulkona liikkumisesta.

Käytiin muuten jäätä kiipeämässä. Sai testata tuota pakkasenkestoa, kun aamulla mittari näytti -20 astetta Celsiuksia. No kyllähän se päivä siitä lämpeni, kun auriko paistoi. Mutta hyvin pärjäsin. Varpaat oli vähän kylmät, mutta sekin korjautui kenkiä löysäämällä. Uskaltaa lähteä kovempaankin keliin. Harvinaista kyllä, lähestyminen ja poistuminen oli todella mukavaa. Aurinko tekee ihmeitä. Muutenkin parhaita jääkiipeilykeikkoja. Johtuu tietysti hyvästä porukasta.

Buttshot by Lauha

Sorminäppäryyttä

Minun suhteeni sormilautaan ei ole ollut kovinkaan syvä. Tuo pala muoviahan tuli hankittua yli vuosi sitten. Ruuvailin laudan seinään innolla, mutta laudassa roikkuminen on jäänyt vähemmälle. Nyt kun olen kehitellyt tämän huippuhienon ja modernin kiipeilyohjelmani, on treenikertoja tullukin viimeaikana jo enemmän. Tähän kun lisätään nilkan hajottaminen, roikkuminen on lisääntynyt eksponentiaalisesti. Tämähän voi johtaa kahteen asiaan, joko sormet menee rikki tai sitten ne vahvistuu. Nyt on kuitenkin käynyt niin hyvin että kehitystä on havaittu. Aiemmin pienimmät krimppailut ovat tuottaneet tuskaa ja pahan mielen. Kuitenkin pari viikkoa takaperin sain sormilaudan ekan krimppiotteen haltuun. Tässä vanhan liiton moonin sormilaudassahan on kaksi selkeästi pienempää krimppausotetta. Hommahan meni tuskaisesti fullcrimp tyylisesti eli peukut etusormen ekan nivelen päällä. Hommaa kun toisti useasti, tänään huomasin että eipä enää tarvita peukkua niveliä vääntämään. Kehitystä! Mutta parasta oli, kun koitin pienimpiä krimppejä: Damn - tässähän pysyy.

Roikkuminen kannattaa aina.

Samaa intoa kun saisi vielä jalkatekniikan harjoitteluun, niin kehitys voisi siirtyä kivellekin. Ehkä siihenkin vois joku kompromissiohjelma tepsiä...