Sorminäppäryyttä

Minun suhteeni sormilautaan ei ole ollut kovinkaan syvä. Tuo pala muoviahan tuli hankittua yli vuosi sitten. Ruuvailin laudan seinään innolla, mutta laudassa roikkuminen on jäänyt vähemmälle. Nyt kun olen kehitellyt tämän huippuhienon ja modernin kiipeilyohjelmani, on treenikertoja tullukin viimeaikana jo enemmän. Tähän kun lisätään nilkan hajottaminen, roikkuminen on lisääntynyt eksponentiaalisesti. Tämähän voi johtaa kahteen asiaan, joko sormet menee rikki tai sitten ne vahvistuu. Nyt on kuitenkin käynyt niin hyvin että kehitystä on havaittu. Aiemmin pienimmät krimppailut ovat tuottaneet tuskaa ja pahan mielen. Kuitenkin pari viikkoa takaperin sain sormilaudan ekan krimppiotteen haltuun. Tässä vanhan liiton moonin sormilaudassahan on kaksi selkeästi pienempää krimppausotetta. Hommahan meni tuskaisesti fullcrimp tyylisesti eli peukut etusormen ekan nivelen päällä. Hommaa kun toisti useasti, tänään huomasin että eipä enää tarvita peukkua niveliä vääntämään. Kehitystä! Mutta parasta oli, kun koitin pienimpiä krimppejä: Damn - tässähän pysyy.

Roikkuminen kannattaa aina.

Samaa intoa kun saisi vielä jalkatekniikan harjoitteluun, niin kehitys voisi siirtyä kivellekin. Ehkä siihenkin vois joku kompromissiohjelma tepsiä...