To the next level

Jumi on voimaa, sanoivat voimanostajat joskus. Viikontakainen boulderreissu jumitti hartiat ja niskat tavalla, jota noissa lihaksissa en muista kokeneeni. Palautteluliikkeiden ja pienien hierontojen jälkeen sain kuitenkin paikat auki. En heti, mutta viikon mittaan. Yhdet nopeat sormilautatreenit viikolla ja lauantaina kiville. Vaikkei mulla ole oikein mitään pakkopäästä-projektia ole nyt ollutkaan, on pitänyt vähän laittaa tavoitteita, että jaksaa treenata. Ja tämä Humanoidi oli siihen tarkoitukseen hyvä. Mietin sitä jo alkukesästä, mutta mestoille ei kesällä tullut lähdettyä. Ekalla sessiolla avasin alun muuvit ja toisella loppupätkän. Sitten linkitys ja lähetys. Mikään kaunein kiipeilysuoritushan se ei ollut, kuten ei monesti minun kiipeilyt yleensäkään. Mutta väliäkös sillä vaikka nauhalle sen otinkin. Julkaistaan jossain vaiheessa.

Humanoidi

Mitään superfiiliksiä homma ei herättänyt. Varsinkaan jos vertaa viime syksyn Slippery When Wetin (7B+). Silloin olin ihan fiiliksissä vielä kotonakin. Nyt tulin kotiin ja iltapalalle lasten seuraan. Ja mitä tulee tylsyydestä itkemisestäni, varmasti jännempää oli olla viikolla DJ:nä ala-asteelle kuin käydä boulderoimassa.

Ansa kämmenkivellä.

Taistelua tylsyyttä vastaan

Sunnuntaiaamu ja mietin herätessäni Humanoidin muuveja. On se mahdollinen. Sain kasaan puolet tuosta paikallisesta test-piecestä, kun eilen käytiin siellä Joonan ja Sannan kanssa. Boulderreissu poikkesi muista siinä, että meillä oli vuoden ikäinen kaveri mukana. Sanna, joka suht tuoreena äitinä ei anna häiritä lapsenhoidollisten asioiden, vaan laittaa pojan kantorinkkaan. Eikun kiville vaeltamaan. Sanna saikin kiivettyä Soffan jota hän olikin jo tavoitellut jo ennen raskautta. Hienoa reitin työstöä sanoisin. Beta kehittyi vauhdilla ja jalat steppailivat eestaas parhaan tasapainon löytymiseksi. Poika nukkui ja vaihdettiin syliä aina kun toinen kiipesi.

Sanna Yorkshirellä.

Itse kiipesin Yorkshiren, vaikkei reitti suurena kiinnostuksen kohteena ollutkaan. Silti aika makean oloinen pätkä. Humanoidi taas olisi greidin nosto. Tarkoittaa että enemmän taas peliin. Puristusta, tasapainoa ja kehnoja krimppejä. Olen tässä haaveillut toisesta pädistä, voisi lähteä yksin projektoimaan näitä. Autotallin vesirännit ovat vaan vieneet kaikki ylimääräiset rahat. Niillä olisi saanut kaksikin pädiä. Lisäksi tarvitsisin köyden. Köysipussinkin, kun nykyinen jäi Norjaan. Ja teknoräkkii ja... No hei, eipäs nyt kiirehditä asioiden edelle.

Tuntuu että aika vähäiseksi jää nää boulderkeikat. Kotona on hyvä olla, töissä pitää käydä ja vettäkin tuntuu tulevan joka toinen päivä. Mutta toisaalta ne keikat kun syksyisenä päivänä sormensa kylmään kiven asettaa, tuntuvat vieläkin paremmalta. Ainakin kun olen huomannut arkielämän olevan todella tylsää. Päiväkotiin, toimistoon, päiväkotiin, ruokaa, kodin askareet, nukkumaan. Sitä se on. Toisaalta hienoa peruselämää, toisaalta kaipaisi jotain uuttakin. Ehkä se olisi Humanoidin kiipeäminen, hetkellinen ilo tässä tylsässä elämässä.

Back to boulders!

Boulderprojektoinnin hienous oli kadonnut syksyn ensimmäisellä boulderointireissulla. Tiesin kyllä että siellä jossain se hienous on, se oli vahvasti läsnä viime syksynäkin. Tällä ekalla reissulla sitä ei löytynyt. Projektireitiltä onnistui noin kaksi ensimmäistä moovia. Hyvää projektoinitiainesta siis. Uudestaan kiven alle piti siis vaivauta. Toisella sessiolla muitakin muuveja alkoi löytyä, jolloin heräsi tunne, tämähän menee vielä. Se on sitä hienoutta, innostus ja jännitys nousee. Vain se kruksiliike olis. Kun saa päähän sen että nyt pistät siihen 100% ja se pysyy, niin silloin ollaan vahvoilla. Ja niin taas oltiin.


Buffalo Soldier from Antti Turunen on Vimeo.

Uusi treeni-innostus on taas päällä. Ehkä vähän myöhässä ollaan, mutta parempihan se on myöhään... Vähän tuossa sairastelin, oli aika masentavaa settiä. Mutta uutta motivaatiota kai siitä sai. Eihän sitä taas tiedä mihin se hukkuu, mutta parempihan se jojo-reenaus on kuin olla reenaamatta ollenkaan. Kai se liikunta on terveellistä?

Rohkeutta ja taitoa

Sami putsasi ja kiipesi aika hurjan linjan Outokummun Maljasalmen kivelle. Vaikeutta 7B+:n verran ja hienoutta kolmen tähden verran arvioi mies. Korkeus jotain seitsemän metrin luokkaa ja alhaalla nilkkoja turvasi kaksi pädiä.


Babelin torni 7B/+ from Antti Turunen on Vimeo.

Stetind

 

Jostain netin syövereistä sattui silmään Stetindin Sydpillaren topo joskus puolitoista vuotta takaperin. Reitti rupesi kovasti kiinnostamaan, ja greiditkin näytti iisiltä. Empä tajunnut että ne oli englannin greidejä, mutta asian ymmärrettyä silläkään ei ollut merkitystä. Reitti oli vaan semmonen että ois kyllä kiva päästä sitä kiipeämään. Nyt kun järkkäiltiin tätä Norjan reissua, kysäsin Eerolta että kiinnostaisko tämmönen reitti. No miekkonenhan oli käynyt vuoren jo huiputtamassa normaalireitiltä ja oli täysin mukana. Ja voinkin sanoa, etten parempaa kaveria sinne olisi voinut toivoa. Eero hoiti liidit hienosti ja vuorikokemuksesta oli konkreettistakin hyötyä.

Kamavalikoima.

Ajateltiin yrittää Lofoottien visiitin jälkeen tätä reittiä, lauantaina tai sunnuntaina. Ja sääikkuna avautui juurikin tuolle lauantaille. Mikä onni! Perjantaina siis siirryttiin parin lauttamatkan kautta lofooteilta Stenukan juurelle. Fiilisteltiin, räkättiin ja tankattiin. Söin pari pasta-annosta ja koitin tankata vettä. Räkkiin pistettiin tavaraa aika reippaasti. Ajateltiin että pitchit on aika pitkiä ja meidän trädikokemuskin aika vaatimatonta. Räkki osoittautuikin hyväksi, ehkä toisen kiilanipun olisi voinut jättää pois. Mulla nyt vaan on ajatuksena olla kaksi kiilanippua, ihan senkin takia jos toisen onnistuu tiputtamaan. Tavattiin parkkipaikalla vielä kaksi vanhempaa Norjalaisherrasmiestä jotka olivat menossa samalle reitille. He nousivatkin illalla jo lähemmäs reittiä telttailemaan.

Sydpillaren on toi rampin tapainen ja lähestyminen tuota vihreätä kaistaletta pitkin. Reittiin on myös pidempi versio alhaalta kun jäätikkö on sula. Jotain 5-6 kp:tä vitosen kiipeilyä, reitin nimi on Sydpillaren sitstart.

Sivuprofiili reitistä. © Eero

Herätys oli kello kolme. No se oli ainakin tunnin liian aikaiseen, mutta tiesimme että nopeita me ei olla. Minun ylämäkeen kävelyni ei ole huippu nopeaa, mutta hyvissä voimin pääsimme tallusteltua vuoren juurelle. Maisemat olivat kyllä koko ajan hienoja jo lähestyttäessä ja polku kohtuullisen hyvä. Kun itse Sydpillaren näkyi, oli se aika vaikuttava. Varskinkin kun se näytti olevan täysin kostea. Reitin lähestymisellä on ns. Gear up boulder, jonne jätettiin toinen reppu johon jätettiin kaksi kaljaa odottamaan janoisia miehiä paluureissulta. Molempien piti käydä myös paskalla, en tiedä johtuiko reitistä vai eilisestä tankkauksesta. Siinä me sitten ihmeteltiin, pitäiskö odottaa reitin kuivumista vai mitä. Norjalaisherrat tulivat paikalle ja jatkoivat matkaa reittiä kohti. Syötiin hieman Currykana bulletmealeja, maistuivat ja näyttivät pahalta. Ajateltiin siitä sitten siirtyä reitille. Lähestymisellä ei enää herroja nähtykään, mikä ihmetytti suuresti. Pian olimmekin reitin juurella ja kivikään ei näyttänyt enää kovin kostealta.

Tästä se alkaa. © Eero

Kohta päästään aurinkoon. © Eero

Eero kauhoo menemään.

Liidivuorot oli jaettu jo eilen, joten minä sain luvan aloittaa. Ekan pitchin aika Norskitkin löysivät reitin alkuun. Olivat kuulemma kiivenneet perusreittiä liian pitkälle, eivätkä lähteneet ajoissa sydpillarenin suuntaan. Alun KP:t olivatkin aika helppoja. Jossain kolmannella köydenpituudella Norskit saivat meidät kiinni ja reitin juurella näkyi pari muutakin köysistöä. Neljäs pitchi oli Eeron, Undercling into the groove sanoi topo, mutta tämä groove oli märkä joten Eero sai taiteilla släbikiteillä käyttäen underpaikkaa vain varmistuksille. Mutta hienosti liidattu ja pääsimme reitin ekalle hyllylle/ledgelle. Siinä sitten istuttiin ja halusin antaa tietä Norjalaisille, kun näyttivät kiipeävän nopeammin. Ei kiipeilyssä varmaan tarvitse antaa latua, mutta jotenkin tuntui vaan kohteliaalta. Toinen homma oli se että en ole tottunut siihen että joku hengittää niskaan kun kiipeä, joten halusin että voisimme edetä rauhassa. Eero kyselikin ledgellä fiiliksiä ja totesin että ei oo kauheen hyvät. Johtuen märästä reitistä ja perässä kiipeäjistä. Eero kyselikin että lähdetäänkö alas, no eipä kyllä lähdetä, tuumailin.

Norskien ständit tuli nopeasti. Kaksi kamua joihin köydet siansorkalla ja köysiin ankkuripiste.

Ei oo kiire.

Chimneyt ja laybackit on parhautta, molempia löytyi.

Ladun antaminen oli ehkä hieman tyhmää, sillä jouduimme nyt odottelemaan herroja. Odottelimme tässä ohituskohdassa ja parilla seuraavallakin ständillä, kunnes miekkoset olivatkin menneet menoja. Myös toinen Norja-tiimi ohitti meidät, varioiden reittiä vähän mistä nyt vois päästä meiningillä. No meitä ne eivät hidastaneet. Kiipeily oli hienoa, ei liian vaikeaa, mutta keskittymistä vaativaa. En myöskään aikasemmin ole ollut noin korkealla. Minusta oli niin siistiä katsella pilviharsojen leijaulua alapuolella sekä huioun peittymistä välillä pilvien taakse piiloon. Näin myös pikkulinnun lentävän, alapuolellani. Reitti ei aina mennyt suorinta ja sitä kauneinta linjaa, vaan välillä tuli välillä poikkaroitua tyyliin: Tuolla näkyy kahvaa, pari metriä sivulle. Ropedragit olivatkin välillä erittäin pahoja, varsinkin kun taistelin itseni itseni seuraavalle ledgelle. Kyhäsin hienon kolmipisteständin märkiin halkeamiin ja toivotin Eeron tervetulleeksi kolmannelle ledgelle tai amfille tai hyllylle (tai toiselle, riippuu laskeeko reitin aloitusledgen mukaan), en minä näistä tiiä!

Fiiliksen nostatusta viimeisellä amfilla.

Tästä alkaisi ne kruksipitchit. Vanhemmat Norjalaisherrat näyttivät selvittävän vaikemmatkin KP:t hienosti, mutta meidät ohittaneet norskit pakittivat ekalta vaikeammalta pitchiltä (11. kp). Nautittiin vielä bulletmealeja, maistuikin jo paljon paremmalta. Lepäiltiin hetki ja nostatettiin fiilistä. Eiku vaan kaikki peliin. Pistin pari varmistusta kohtaan josta kruksikohta alkaisi, lisäksi klippasin köyden myös Norjalaisten jättämään kiilaan. Oli valmis putoamaankin, mutta yritän kuitenkin. Ja menihän se, pari tiukkaa muuvia ja jotain pienempiä otteita pikkukaton ylityksessä. Tarkkaa muistikuvaa ei ole, taisin olla aiko flowssa. Eero seuraili perässä ja rupesi liidaamaan lyheympää pitchiä vähän hankalempia halkeamia pitkin. Helikoptereita oli nähty pari kertaa päivän aikana, mutta nyt näytti olevan etsinnät käynnissä. Ilmeisesti länsipuolen reiteillä tarvittiin apua. Helikopteri tuli aivan meidän kohdille katsomaan ollaanko kunnossa. Jatkettiin mitä tehtiin, niin siitä ne hävisivät, kunnes palasivat katsomaan minun kakkostelua. Jokseenkin jännä kiivetä kun helikopteri paukuttaa selän takana paikallaan.

Vielä viimeinen köydenpituus. Nyt ollaan kyllä mennään eikä meinata. Topon tekstit Climb the slanting groove with a couple of delicate moves sekä Superb technical climbing on Pitch 13 kertovatkin aika hyvin viimeisen pätkän kiipeilystä. Enempää en halua kertoa, käykää itse kokemassa. Sen voin sanoa että viimeinen köydenpituus kruunaa reitin. Askartelin pilarin päälle ständin onnellisena päivän koitoksista, iloitsematta liikoja ennen varsinaista toppia.

Kruksit takana. © Eero

Toppausfiilikset olivat aika rauhalliset. Halattiin ja onniteltiin toisiamme. Oltiin oltu reitillä jotain 12 tuntia. Otettiin valokuvat ja kirjoitettiin nimmarit vieraskirjaan. Syötiin myös loput bulletmealit, jotka maistuivatkin herkulliselta tässä vaiheessa päivää.

Huippujuttuja.

Vuorelta poistuminen oli vielä edessä. Ei mikään pieni urakka. Poistuminen tapahtuu normaalireittiä pitkin ja sisältää yhden köydellä laskeutumisen. Onneksi Eero on vuorimiehiä ja teki meistä köysistön. Pimeän laskeutuessa yllemme, hipsuttelimme kiipeilytossuissa harjannetta pitkin toiselle huipulle. Välillä mentiin istualtaan terävällä harjanteella, välillä simulina ja välillä toisia varmistaen. Viimein monen släbin ja lohkareen ylityksen jälkeen saimme viimein oikeat kengät jalkaan. Alkoi lohkareiden seassa marssiminen. Lopulta saavuimme gear up boulderille. Eero kaiveli kaljat esiin, toinen oli vuotanut reppuun. Toisen jaoimme. Olisin kyllä mieluummin juonut vettä, mutta se juotiin pois jo topissa. Toki pienen kävelyn jälkeen saimme purosta vettä. Loppumarssi tuntui loputtomalta ja väsymys alkoi todella tuntua. Pysähtelimme istumaan, mutta eipä se homma niin etene, niin aina vaan jaloilleen ja kohti majapaikkaa. Viimein yli 24 tunnin reippailun jälkeen olimme autolla. Eli oltiin todella hitaita, mutta onneksemme kelit oli kohillaan ja muutenkin kaikki onnistui. Vähän ruokaa ja eikun telttaan. Ensimmäinen vuorikokemus oli koettu.

Seuraavana päivänä kävimme jollain sporttikaltsilla Narvikin kupeessa. Ensimmäistä kertaa olin kalliolla, mutta en tahtonut kiivetä. Join muutaman kaljan sekä fiilistelin jumiutuneita lihaksia ja eilisiä kokemuksia.

Eggum

Sateisen lofoottireissun pelastajana toimiva Eggumin kaltsi oli aika mahtavan näköistä ja tuntuista settiä tällaiselle parin suomikallion nähneelle. Joillain reiteillä on otteita enemmän kuin tarvii, eli varsin kivaa on-sightata. Toisaalta muuvit tekee sen jutun, ei otteiden äärimmäinen pienuus, mikä nostaa monesti kotona noita greidejä. Ja hänkkiys on mukavaa, parhaillaan jotain 40 astetta. Lisäksi suht helppoja mutta raskaita kattojen ylityksiä.

Reikäjuustoa!

Paikkahan toimii lampaiden laitumena, eli shaibaa joka puolella. © Eero

Ekana päivänä, pienen ihmettelyn jälkeen, kiivettiin Eggulf 5+ reittiä. Kallioon oli pultattu uusia reittejä tästä oikealle, mitä ei Lofoten Rock topossa ollut. Vaikeutta ja nimiä en tiedä. Pian 5+:n jälkeen halusin testata Gullfaks reittiä (ku se oli top 50 reitti topossa), mutta topotulkinnassa oli hieman virhettä ja kiipesinkin Alkotest 7a:n on-sightina. Mikä on kyllä hämärää! Joskus aloitellessani tätä kiipeilyhommaa luin kiipeilylehden artikkelia jossa kirjoitti herra reissutarinastaan jotenkin "ilahdutin itseäni 7a onsightilla", aattelin että miten pystyy! Ehkä se oli Perttu Ollila? No kai sitä pystyy, ku vaan sopiva reitti tulee eteen. Voinen nyt itsekin todeta: Ilahdutin itseäni 7a-onsightilla. Hahhahhaa! No Gullfaks löytyi ja pistin siihen yrkkää. Liian hapokasta. No seuraavana päivänä sain reitin pakettiin kun lepopaikat käytettiin hyvin hyödyksi. Vaikka sporttivideoiden katsominen on mielestäni tylsää (paitsi ehkä Ondran tai Sharman), tässä videotallennetta kyseistä pätkästä:


Gullfaks from Antti Turunen on Vimeo.

Harmittamaan jäi myös Commando 7b+ projektointi. Alkoi olla se lähetysvuoro. Muuvit oli selvillä ja energiageeliä nautittu. Sit ekan pultin jälkeen rupesi kramppaamaan molemmat kädet. Sormet jumitteli ja sai ravistella ihan kunnolla. Sain itteni kuitenkin viimeiselle jatkolle klipattua mut ei pystyny loppuun. Lopussa ihmettelin myös kuinka se kiivetään. Mankkajälket johti ankkurin vasemmalle puolen, josta hirvellä kurotuksella sais klipattua toisen ankkuripultin. Ei ehkä se mikä reitin pulttaajalla on ollu mielessä. Suora versio pultille taas oli vahän vaikeampi, jossa klippaus pikku siderkrimppisysteemistä. Pitää varmaan ruvata nauttimaan magnesiumia myös sisäiseti, pidempien kiipeilysessarien aikana. Kramppaukset ei oo kivoja. Mutta muuten oli hauskaa ja hienoja reittejä kaikki mitä kiipesin.

Commando

Norjaa

Viiden hengen seurueemme kävi ajelemassa Lofooteille ja takaisin. Kun saavuimme paikalle Kallen leirintäalueelle, oli ilma pilvinen ja hieman kostea. Mahtava Vågakallenin Storpillar teki selväksi että oikeassa paikassa ollaan. Osa porukasta säntäsi heti kalastamaan, itse jäin leiriä kasailemaan. Koitin aikaista nukkumista, jos vaikka jaksais kiivetä paremmin seuraavana päivänä. Pian paikalle tuli paikallinen miekkonen pakettiautolla ja jututteli meitä wiildkämping-asioista ja kalastusluvista. Oltiin hieman ihmeissämme, luulin että kalastus merestä on sallittua. Ja niin se taitaa ollakin: "Sports fishing in the sea with a hand line is free." http://lofoten.info/en/good-to-know. Myöskään camping asioista en tiedä, kyllä me siinä telttailtiin. Norjassa kait saa telttailla 150 metrin päässä astutuksessa, eli vähän kuin meidän jokamiehen oikeuksien tapaan. Paikallisena herra oli tietty näreissään kun kesällä "omalla" rannalla on semmoset 500 henkeä. Porukkaan tietysti mahtuu ihmisiä, joilta saattaa roskaa tai muuta jäädä paikalle. No narinat sikseen, kiipeemäänhän sinne oli tultu.

Lofootit - tunnettu maataloudestaan.

Aurinko paistoi ensimmäisenä Lofoottien aamuna. Heräsin ensimmöisenä ja innokkaana fiiliksestä, että kohta sitä kiveä päästään testaamaan. No aikaiset herätykset opin jättämään parin innokkaan aamun jälkeen. Ei sitä nyt niin hätä oo, kerkiihän sitä kumminkin. Menimme Pianokrakkenille ja kiipesimme Ansan kanssa pari vitosen linjaa samalla kun loppuporukka kiipesi kolmestaan toisella sivulla kalliota. Ensimmäinen multipitch kokemukseni tuli siis Applecake Aretella. Ensimmäiseen ständiin laitoin neljä kamua ankkuriksi ja kaksi vielä backupiksi. Ja siis hyvään halkeamaan. Saksaa puhuva kaveri tuumailikin että lot of cams. No turvallisuus ennen kaikkea!

Applecake Arete ja muut herkut.

 Ansa sekä Lys og skygge.

Laskeutumistouhuja.

Norjan ihana sää hellikin meitä seuraavat kolme päivää. Vesisade jätti meidän Bara Blåbäri- ja Myggapillaren suunnitelmat suunnitelmiksi. Parina päivänä vierailtiinkin Eggumissa, jossa kallion hänkkiys piti huolen reittien kuivuudesta kovemmillakin sateilla. Sainkin pari mahtavaa 7a:n kahvarallia kiivettyä. Jopa 7a-onsightin! Kun sade lakkasi ja välipäivän krapuloinnit oli pidetty alkoi säätiedotuksetkin lupailla paremapaa huomista. Kallioiden ollessa kosteita, boulderoitiin hieman ja viimeisenä Lofootti-iltana kiivettiin kolmestaan Ansan ja Eeron kanssa Gandalf. Hieno reitti ja hyvää kiveä. Hennigsvaer näytti todella kauniilta kallion päältä illan hämärtyessä.

Vettä - sitä tuli.

Joten sporttaamaan!

Mikäs koppi tää on?

Kävin kerran kalassakin. Satoi vettä ja saalis oli varmaan 200g.

Sateen loppuessa helppoja bouldereita.

Ja vähän vaikeampiakin.

Lofootit lopetettiin Gandalfiin.

Ilmojen parantuessa olikin aika siirtyä Stetindin juureen. Sydpillarenin ollessa minun ja Eeron unelmana. Tästä tarinoin kuitenkin vähän myöhemmin. Ja ehkä vähän Eggumistakin.

Raskainta tässä hommassa oli olla poissa kotoa puolitoista viikkoa. Meillä kotihommat on ihan vaativia kahdestaankin. Ja meikäläisen ollessa poissa, se ei ole herkkua. Mulla oli ikävä kotiin ja kotona olisi tarvittu minua. Suuret kiitokset vaimolle ja isovanhemmille unelmientoteutusreissun mahdollistamiseksi. Onneksi jano on sammutettu hetkeksi. Ei ne mäet sieltä minnekään häviä. Sillä palaan vielä.

Jossain Narvikin lähellä.

Mutta loppuun, miten odotukset ja jännittämiset toteutui:

Odotin:
-Pitkiä reittejä > Yksi pitkä riitti, ku se oli niin hyvä
-Halkeamakiipeilyä > No eipä oikein tullu eteen. Siis olihan niitä, mutta ei semmosta kunnollista.
-Maisemia > Oli
-Kokemuksia > Tuli

Jännitin:
-Onko trädiräkki tarpeeksi iso > Kyllä, varsinkin kaverien kamojen kannsa jaettuna
-Onko trädiräkki liian iso > No ei ainakaan estänyt kiipeämistä
-Osaanko jammata > En tiedä vieläkään. Jammit joita tarvitsi olivat aika helpon oloisia.
-Tuleeko dehis > Ei pahasti, vaikka kädet kramppasi Eggumissa Commandoa projektoidessa.
-Sataako paljon vettä > Kyllä
-Onko kengät liian pienet pitkille reiteille > Jotain 14 tuntia alkoi jo tuntua aika epämukavilta, mutta ei ne ollu liian pienet
-Pelottaako korkealla > Ei pelottanut. Ilmavat paikat tuo pientä kutinaa, mutta niinhän se pitääkin. Tekee hommasta siistimpää.