Ultima Thule - Viimein!

Jo vuosia sitten, tarkemmin kuusi vuotta sitten, kun olin teknoilun perustaidot opetellut, oivalsin, että tämä pohjoinen "Little Big Wall" olisi minulle mahdollinen. Ajatus tuntui kutkuttavalta. Miltähän elämä vertikaalisessa maailmassa tuntuisi? Olisiko se jatkuvaa pelkoa vai sankarimaista taiteilua yhä vain korkeammalle? Aina tulisi huolehtia, ettet tiputtaisi mitään, tai menetät sen kokonaan. Kiipeilyä aamusta iltaan ja nukkumista seinällä. Elämää seinällä.

Halusin palata Store Blåmannille, jossa edellisenä kesänä tehtiin pakit. Siis joskus. Intoa sinne ei tänä kesänä ollut, ja koronan takiakin arvelinkin, että tämä kesä menee lähimestoilla. Eikä minulla oikein ollut pariakaan sinne. Moni on kyllä kiinnostunut lähtemään sinne, periaatteessa. Käytännön lähtö on tietenkin toinen asia. Pitää suunnitella aikataulut, hallita eri tekniikat ja hankkia tarvittavat varusteet. Kyseessä kumminkin on Big Wall tyylinen nousu. Teknoilua, haulausta ja portaledgen pystytystä. Varsinkin tuo tekno. Varsinainen kirosana. En tiedä ajatteleeko ihmiset sitä huijauksena vai pelottavana. Ja harva sitä jaksaa opetella. Se on kuitenkin pois normaalista kiipeilyharrastamisesta.

Yksi kaveri kuitenkin mielestäni oli ihan mahdollinen tapaus. Simo Mäkinen, jonka kanssa tehtiin yksi Koron reissu edellisenä talvena. Mies oli minulle tuntematon silloin, mutta kun kaveri ilmestyi haulbägin kanssa ja kertoi kiinnostuksesta samaiseen asiaan, alkoi idea yhteistyöstä itämään. Keväällä kyselinkin Simolta kiinnostusta seuraavalle kesälle. Tuli puheeksi, että Norjaankin pääsisi (ei siis koronan takia rajoitettu). Ja kun aikaikkuna löytyi, ruvettiin taas reissua puuhaamaan heti samalle kesälle. 

Norjassa satoi vettä. Olisin halunnut lähteä matkaan heti, kun mahdollista. Ajella rauhallisesti ja ottaa iisisti. Onneksi Simo puhui järkeä ja siirsimme lähtöä kahdella päivällä. Ei telttailu vesisateessa välttämättä tuo reissuun hirveästi lisäarvoa. 

Saavuttuamme parkkipaikalle Store Blåmannin pohjoispuolelle, satoi edelleen. Päätimme siirtää lähestymisen seuraavaan aamuun. Pakkailimme haubägit pienessä tihkusateessa ja teimme kasan voileipiä. Leipäpalaset on kyllä hyvää evästä pidemmälle kiipeilyreitille, jos vaan ei ole mikään helle. Ja nyt ei ollut. Ei niitä patukukoita jaksa koko aikaa vetää. Menimme aikaisin telttoihimme ja heräsimme aikaisin aamusta.

Sinne pitäis lähteä © Simo Mäkinen

No nyt on hyvä meininki

Lähestyminen oli taas raskas, mutta antoisa. Tällä kertaa löysimme vettä reitin juurelta, joten vesihommat meni nappiin ja edestakaista kuljeskelua ei tarvittu. Iltapäivästä pääsinkin taas tutulle ekalle kp:lle. Nyt sain puolitettua edelliskesän seitsemän tunnin tuskailun. Tiputin yhden cam hookin ja viime kesänä jätetty ballnut oli edelleen seinällä ja sinne se jäi. Fiksattu ankkuri sai minut luulemaan kiivenneeni ekan kp:n, kuten edelliselläkin reissulla. Todellisuudessa siinä oli vielä yksi katon ylitys topon ensimmäisen kp:n ständiin ns. nosen alapuolelle. Simo saikin kiivetä lyhyen pätkän ja tämän jälkeen olikin aika ensimmäiselle yöpymiselle portaledgessä. Tai ei voi sanoa yön, sillä olimme touhunneet 26 tuntia, kun pääsimme unille. Portaledgessä olimme siis noin kuuden aikaan aamulla.

Minä ekalla kp:lla, taas.

Väsyttää

Vaikka unista emme osanneet nauttia kovin montaa tuntia, oli päivä kääntynyt jo illaksi, kun starttasimme. Simo jatkoi kiipeilyä yhdistäen kaksi kp:ta ja sain "nauttia" varmistamisen riemusta roikkuständillä seuraavat viisi tuntia. Minua aikaisemminkin vaivanneiden hartiajumien aiheuttama päänsärky ja paha olo yhdistettynä väsymykseen sekä kylmyyteen vei ajatukseni tämän touhun mielekkyydestä. Ajattelin lopettavani kiipelyn, myyvän kaikki trädikamat ja harrastamamaan jotain mukavaa, kuten retkeilyä tai nikkarointia autotallissa. Tai olla harrastamatta mitään. Onhan tätä aina vitsailtu, "vaihdetaa trädiräkki bädiin", mutta nyt oli ajatukset todella maissa. Ja kaiken lisäksi olimme tehneet valtavan määrän työtä, ja olimme vasta alkupäässä reitistä. Toppaaminen tuntui liian kaukaiselta ajatukselta. Alaspäin en kuitenkaan lähtisi, kuin pakon edessä.

Simo roikkumassa

Tässä Simon itsensä kirjoittama tapahtumien kulku kyseiseltä pätkältä (eli kiviapinan ensimmäinen vieraileva bloggaaja):

"Toinen köydenpituus tai meidän tapauksessa linkattu 2+3 kp alkoi lyhyellä katon alus poikkarilla ”Nose”:n alta. Katon alla oli isoja, mutta jokseenkin irtonaisen oloisia blokkeja, joita koitin parhaani mukaan vältellä ainakin varmistusten jättämisen osalta. Etenemiseen näitä oli pakko käyttää rauhallisin liikkein, mutta riittävät varmistukset sai onneksi laitettua turvallisiin kohtiin. Katon tyvestä oikeasta reunasta lähtee Nosen kylkeä nousemaan hyvännäköinen ohut halkeama. Tämän pystyi kiipeämään lähes koko matkalta cam hookeilla, joka tuntuikin hienolta ja ainakin kiilojen käyttöä nopeammalta. Kolme tai neljä metriä cam hookeilla ja varmistus. Tätä sekvenssiä toistaen reilut kaksikymmentä metriä suoraan ylöspäin.

Nosen päällä olisi topon mukainen toisen kp:n ständipaikka, mutta olimme sopineet, että kiipeäisin 3 kp:n samaan syssyyn jos siltä tuntuisi. Piissejä oli vielä reilusti jäljellä ja taistelutahtoa ja vettäkin oli, joten päätin jatkaa. Nosen päältä lähdettäessä täytyy tehdä lyhyt poikkari oikealle hieman nihkeämpien muuvejen (A2) kautta saavuttaakseen seuraavan halkaeamasysteemin. Topossakin mainitaan, että poikkari saattaa olla helpompi vapaasti kiivettynä. Koska olin päättänyt kiivetä toisen ja kolmannen kp:n yhteen, en kuitenkaan kiivennyt Nosen päälle asti vaan lähdin tekemään poikkaria jo muutaman metrin alempaa välttääkseni turhan mutkittelun. Tämä osoittautui toimivaksi ratkaisuksi ja pääsin etenemään muutaman metrin ”omaa polkua” ohuita ja epäjatkuvia sammaloituneita halkeamia pitkin. Sammaleen määrästä päätellen tästä ei ollut ainakaan ihan hetkeen kukaan muu mennyt. Kasvuston alta löytyi kuitenkin onneksi juuri riittävä määrä slotteja ballnuteille, microkamuille- ja kiiloille joita pitkin pääsi seuraavan varsinaisen halkeaman luokse.

Hieman jännittävämmän osuuden jälkeen oli mukava kiivetä kymmenkunta metriä helppoa teknoa keskikokoisilla camuilla ja ehdinkin jo huokaista helpotuksesta luullessani jo selättäneeni tämän köydenpituuden. Halkeama kuitenkin päättyi noin puolen neliömetrin kokoiseen hyllyyn, jonka tukkona oli pienen tai keskikokoisen jääkaapin kokoinen blokki. Blokin ja seinämän väliin jäi noin 10 cm rako ja minulla oli onneksi yksi harmaa iso camu mukana. Enempää miettimättä heitin camun aika ylös blokin ja seinämän väliin ja klippasin tikkaat siihen. Helppo kohta, ajattelin. Kuitenkin siirtäessäni rauhallisesti painoa camun varaan alkoi kuulua pahaenteistä rahinaa ja tunsin selvästi blokin shiftaavan eli siis liikahtavan hieman. Tuntemusta on vaikea kuvailla, mutta vatsanpohjasta se kouraisi ja ymmärsin onneksi siirtyä takaisin edellisen varmistuksen varaan. Blokki oli minusta katsoen ylävasemmalla ja alapuolella reittini kulki vasemmalta oikealla, joten tippuessaan blokki osuisi melko suurella todennäköisyydellä suoraan köyteeni. Alempaa ständipaikkaa se ei kuitenkaan suoraan uhannut kahden lyhyen poikkarin ansiosta.

Hetki meni miettiessä miten tästä pääsisi turvallisesti eteenpäin. Lopulta sain kiivettyä blokin ohi laittamalla varmistuksen ylimpään mahdolliseen turvalliseen kohtaan blokin alapuolelle ja seisomalla korkealla tikkaissa samanaikasesti nyrkkijammeilla varovasti edeten. Seuraavan varmistuksen laittaminen nyrkkijammissa toisella kädellä roikkuen oli raskaan tuntuista ja jouduin kiipeämään ainakin kertaalleen takaisin alas lepäämään ennen kuin sain varmistuksen laitettua. Saamani varmistus oli mikrokiila, joka korkkasi kertaalleen sitä testatessani. Jouduin siis kiipeämään tämän nyrkkijammisekvenssin ylös-alas ainakin kolme tai neljä kertaa. Lopulta mikrokiilan pitämään saatuani huomasin, että seuraavakin varmistus on vain pieni ballnut, joka sekin liikahti röpelöisessä halkeamassa ennen kuin alkoi pitää. Loppumetrit seuraavalle ständipaikalle olivat onneksi helpompaa, isohkoilla camuilla edettävää maastoa.

Ständipaikalle päästyäni alkoi jo hieman tuntua kuin olisi tehnyt jotain, olihan tämä noin 55 metrin liidi kestänyt kolmisen tuntia. No ei kuitenkaan auttanut jäädä lepäämään vaan heti ständin tekoon ja Antille köysi kiinni ja possuja haulaamaan. Varmistuksena ständipaikalla oli fiksattuja pitoneita, kiiloja ja yksi pultti. Ilman pulttia ständi olisi ehkä ollut hieman arveluttavan oloinen, vaikka testasin kyllä kaikki piissit eikä yksikään niistä hievahtanutkaan."

Varmistushommissa se aika juoksee

Viimein pääsin jumaroimaan ankkurille, mistä löytyisi ns. portalege bolt. Ja olihan siellä yksi pultti ja loppuankkuri epämääräistä metallikamaa pari metriä alempana oikealla. Sain Simolta särkylääkettä ja elämä alkoi jälleen maistua hyvälle. Maanis-depressiivistä.

Tätähän sitä lähdettiin tekemään

Kp:n alussa oli pieni ränni, mikä näytti melkein vapaakiipeiltävältä, mitä se varmasti olisi ollutkin, mutta lähestymiskengissä tyydyin camalot-avusteiseen kiipeilyyn. Sisäkulman loppuessa kivenlaatu näytti heikommalta. Pienellä hyllyllä, mikä oli hieman incut, oli pari isohkoa irtokiveä. Koska olin tarkkaillut seinältä alas edellisellä ständillä ja enkä ollut nähnyt ketään, päätin heittää kaksi kiveä alas. Laitoin noin #0.5 camun kokoisen varmistuksen, ja nousin tikkaille sen varaan. Napsahdus ja putosin rännin seiniä raastaen köyteen. Nousetessani uudelleen putoamiskohtaan, huomaan lähes pään kokoisen kiven palasen tippuneen ja jääneen sille hyllylle, siihen kohtaan, mistä otin irtokivet hetkeä aikaisemmin pois. Jos en olisi ottanut kiviä pois, olisi kamun irroittama kivi voinut tulla syliini tai tippua köyden päälle. Pieni matka huonompaa kiveä johdatteli ohutta halkeamaa pitkin suuren dihedraalin alkuun, ns. laivan keulan juureen. Nikkaroin ankkurin tähän yhteen pystyhalkeamaan ja aloin haulaamaan. Simon tullessa ständille, totesimme ledgen paikan olevan tässä. Viimeiselle päivälle jäisi vielä kolme köydenpituutta.

Minä keskiyön auringossa

Aamulla aurinko piiloutuu

Noin kymmenen maissa aamupäivästä olimme pakkautuneet mukavasti portaledgeen istuskelemaan ja kokkailemaan. No kokkailu tässä tapauksessa tarkoittaa veden keittämistä ja sen kaatamista kuivaruokapussiin. Pakkaillessa olin hieman vastahakoinen oluen kantamiseen mukana, mutta hyväksyin toppioluet. Ei minulla siis mitään olutta vastaan ole, mutta halusin vain minimoida kantamusten painot. Niinpä yllätyin postitiivisesti, kun Simo olikin kuljettanut ylimääräisen bissen mukanaan.

Bissehän maistuu

Viimeisenä päivänä Simo aloitti liidaamalla. Lyhyt pätkä hänkin alkuun. Siitä oli topon mukaan 60m pitsi minulle. Liidasinkin kamoja säästellen ensimmäiselle kunnon hyllylle. Ei tuntunut kyllä lähellekään 60 metriseltä ja ankkurin teon jälkeen huomasin 60 metrin köydestä keskikohtamerkin.

Ainut kerta kun vasara oli käytössä, kiilan irrottamisessa © Simo Mäkinen

Viimeinen kp jäi Simolle. Ihan kivan näköinen vapaakiipelyllisesti, mutta olimme niin väsyneitä, ettei vapaakiipely maistunut kummallekaan. Simo siis lähti kiipeämään ja minä jäin ledgelle, pieneen syvennykseen varmistamaan. Aurinko lämmitti mukavasti ja väsymys painoi toden teolla. Söin patukoita ja kofeiinipitoista energiageeliä, jumppailin ja katselin somea. Mutta väsymys vaan painoi. Pian aloinkin nukahdella. Pyörittelin köyttä käden ympärille ja säpsähdin aina kun köysi liikahti. Lopulta pääsin jumaroimaan ja pääsin toppiin. Ensimmäinen "Big wall" oli kiivetty. Vaikkei se niin "big" ollut, mutta ilmaiseksi se ei todellakaan tullut. Nyt alkoi tuntua hienolta! Siinäpä sitten kivalla ruohotasanteella syötiin ja juotiin ne toppibisset, jonka jälkeen nukuttiin muutama tunti makuupusseissa. 

Reitin topissa © Simo Mäkinen

Kannoimme kamat osissa helpommalle alueelle ja käväisimme vuoren topissa. Lapsiperheitä, turisteja ja muita reippailijoita oli joka puolella. Pienen fiilistelyn jälkeen aloitimme armottoman, noin tuhannen verttimetrin kävelyn alas raskaiden kantamustemme kanssa. Myöhään illalla olimme alhaalla, noin kolmen ja puolen vuorokauden seikkailun jälkeen.

Vuoren huippu

Viimein alhaalla © Simo Mäkinen

Reitin onnistuminen oli meille molemmille todella positiivinen kokemus ja ns. pelin avaaja tähän touhuun. Tällaisen jälkeen voi lähteä pidemmälle ja vaikeammallekin seinälle. Samoin yhteistyö seinällä toimi niin hyvin että hyvillä mielillä lähden tämän kaverin kanssa uusiin seikkailuihin.

On sorakasoja ja on sorakasoja © Simo Mäkinen

Suuri sininen beilaus

Viimein päästiin reissuun Kvaløyalle. Ykköskohteena oli Store Blåmannin "Ultima Thule" teknoamalla. Reissua oltiin suunniteltu jo nelisen vuotta, mutta aina jokin asia tuntui olevan esteenä lähdölle. Nyt kuitenkin asetettiin Kvaløya etusijalle kesän suunnitelmissa.

Puolen päivän aikaan oltiin burgerilla jossain Tromssan laitamilla. Kävimme vielä pari vesipulloa ostamassa lähimarketista ja lähdettiin ajelemaan Kvaløyan puolelle. Pian Store Blåmann alkoikin näkyä. Ja olihan se se vaikuttavan näköinen, varsinkin kun sen näkee luonnossa ensimmäisen kerran. Voin vain kuvitella miltä tuntuu ajaa Yosemiteen ja nähdä El Capitan. Toivottavasti saan sen kokea.

Jännityksen ja innostuksen sekaisisissa tunnelmissa aloitimme varsin nopeasti kamojen välppäyksen. Olin tehnyt listan, mitä otetaan mukaan ja se olikin varsin toimiva ratkaisu. Olisi varmasti unohtunut monta juttua ilman listaa. Noin kolmelta iltapäivällä lähdimme kävelemään seinää kohti.

Minähän en todellakaan ole mikään tiistaitunkkaaja, joten ylämäkeen kävely ei ihan helppo rasti ollut. Varsinkaan bigwall-kamakasan kanssa. Tunteet vaihtelivatkin kävelyn aikana "Elämä on mahtavaa"-tyyppisestä hekumoinnista, "ei tässä ole mitään järkeä" -tyyppiseen epätoivoon. Päällimmäiseksi kävelystä aina jää hyvä fiilis, vaikka siltä se ei todellakaan aina tunnu suorittaessa. Siksi kai sitä ihmiset tekevätkin.

Jossain vaiheessa iltaa kuitenkin olimme seinän juurella. Seinälle otettavien vesien hankkimista jätimme kuitenkin koko ajan myöhemmäksi, todeten seinän juurella, että täältä sitä ei enää saa. Jouduimmekin sitten palaamaan lumikentän alareunalle vettä hakemaan, mutta onnenksi ei enää muuta painoa ollut.

Ledgen kasausta oltiin harjoiteltu pari vuotta sitten, joten sen pystytys seinän juurelle onnistui jo paremmin. Toki se vaati vielä muistilokeroiden kaivelua ja pientä youtube-lunttausta sekä muutamia yritys-erehdys kierroksia. Bläkkärin cliff cabana double portaledge flyn kanssa vaatii tietyn tavan, millä paketti saadaan kasaan. Ei minusta todellakaan käyttäjäystävällinen paketti, mutta ajaa asiansa. Itselle en tätä ostaisi. Hyvin siinä kyllä nukkui.

Aamu alkoi herätyskellon soittoon. Ei mikään aikainen herätys, eikä kovin kiireiseksikään aamutoimia voinut kutsua. Eero oli fiksannut yhden köyden valmiiksi reitin juurelle edellisenä iltana ja se oli todella paikallaan painavan haulbägin kanssa reunarailon lumiharjannetta noustessa.

Minun oli tarkoitus kiivetä eka pitsi. Se oli kuulemma "ehkä" vaikein. Eka köydenpituus on muuttunut alkuperäisestä toposta, ja minulla ei ollut tarkkaa kuvaa mistä reitti menisi. Ajattelin vaan, että eiköhän se selviä reitillä. Kiipeily oli helppoa. Pääosin sisäkulmia, joissa ohut halkeama joka söi pienempää kiilaa mukavasti. Niin mukavasti että jatkot pääsi loppumaan pariin kertaan. Yritin olla jättämättä kaikkia piissejä seinään, mutta pikkukiilojen kanssa tuntuu aina siltä että saa ne olla siellä.

Tietämättömyyteni reitin kulusta aiheutti sen, että kiipesin ohi poikkarista. Ehkä noin neljä piissiä kiivetessä, halkeama oheni huomattavasti ja jotain kasvillisuuttakin halkeamassa oli. Mainittuani asiasta Eerolle, sain tietoon että poikkarihan siellä pitäisi pikku katon kohdalla olla. Teknosin piissejä pitkin alaspän. Poikkaraoin hookeilla pari metriä oikealle ja kulman takaa löytyi isompia halkeamia, joita pitkin nousu olisi helppoa. Isojen halkeamien loppuessa oli tehty slingistä pieni ankkurin tapainen. Joku on tehnyt varmaan väliankkurin tähän, ajattelin. Jatkoin ylöspäin ja isot halkeamat loppuivat jo oli vain pieni sisäkulman halkeama. Kiilat pienenivät mikrokiiloiksi ja sammaltakin piti rapsutella. Sitten halkeamaan kävi enää vain peckerit. Jo edellisellä reittieksymisellä olin hieman vasaroinut peckeriä ja tein taas niin. Iso pecker, mikrokiila tai kaksi, sitten pienin pecker. Sammalmättäät kasvoivat ja epätoivo eksymisestä ja jaksamisesta valtasi mielen. Kyselin taas reittiä Eerolta ja sain tietoon että "traverse on jugs". Kurkkaan kulman yli ja huomaan kahvapoikkarin. Se on siellä slingiankkurin kohdalla. Olin kiivennyt taas ohi poikkarista, tällä kertaa noin yhdeksän piissin verran. Enää en jaksanut teknota alaspäin, vaan laskeuduin peckeristä. Laitoin nousukahvan varmistuslooppiin ja alhaalta tulevaan köyteen (alaspäin) laskun ajaksi, varmistukseksi, mikäli pecker irtoaisi.

Se mistä Eero reittiä luki, löytyy https://klatreforer.tromsoklatring.no/problem/6169. Olin sivustolla käynyt ennen reissua, mutta jotenkin ohitin sen. Ssieltä löytyy hyvä kuvaus ekaan köydenpituuteen ja jopa kuva, mistä reitti menee. Tätä kuvaa en tosin ollut aikasemmin huomannut.

Nyt olin taas reitillä, mutta voimat alkoivat hiipua. Olin varannut vain puoli litraa vettä mukaani. Hyvinhän se riittää Suomen teknoreiteille, mutta ei näköjään 50 metrin köydenpituuteen tai varsinkaan eksymisten kanssa. Taas helpohkoa sisäkulmaa, mutta enää en jaksanut nousta edes tikkaita kerralla ylös, vaan nousin yhden jalan varaan, klippasin daisyn, lepäsin, nostin saman jalan ylemmälle askelmalle ja nousin piissiin kiinni. Taas tuo "ei tässä ole mitään järkeä" fiilis oli mielessä. Jossain vaiheessa pääsin köydenpituuden loppuun ja rakentelin ankkurin. Itse kiipeily oli helppoa, mutta haastavuus tulee määrästä.

Haulasin sikaa, välillä se jäi kattoihin kiinni, mutta Eero irroitteli sitä noustessaan ylöspäin. Siemailin loput vedet ja söin suklaata. Fiilis alkoi parantua. Eeron tullessa ständille, hän tuumaili, että "ei taida minun juttu olla tämä". Ajattelin että en kyllä jaksa enää kiivetä toista samanlaista rupeamaa. Olimme käyttäneen kahdeksan tuntia siihen, että ensimmäinen köydenpituus oli valmis. Ideana oli olla päästä toinen pitkä köydenpituus kyseisenä päivänä. Varaamamme vesi ja ruoka tulisi olemaan tiukilla. Siispä tuumin, että jos Eero ei tahdo kiivetä, ei ehkä ole järkevää jatkaa reitillä. Päätimme siis melko nopeasti lähteä alaspäin. Kävelimme vielä samana yönä parkkipaikalle. Kävimme meressä uimassa, juttelimme mukavia ja joimme pari olutta.

Myöhemmin olen tullut ajatukseen, että paras tapa olisi ollut laittaa ledge siihen ja kiivetä illasta sen minkä jaksaa.

Nämä oli ensimmäiset pakit minulla. No enpä multipitch kiipeilyä ole juuri päässyt tekemäänkään. Vitutus, pettymys ja harmitus tästä kasvoi päivä päivältä. Lopulta, mutta vasta kotona, kuitenkin ajatus kääntyi siihen että hieno reissu seinälle oli. Oppi uutta oppia ja kokemusia saatiin. Ja varsinkin vanha sanonta, että eihän se sieltä mihinkään häviä, toi kerrankin lohdutusta. Myös Kvaløya visiitti oli kokonaisuutena onnistunut. Kävimme päiväreissut Gullknausenille ja Hollanderanin Lanternalle. Vettäkään ei satanut koko reissulla!

Mikäli sinulla tai tutullasi on aikomus tulevaisuudessa kyseiselle seinälle, olen erittäin kiinnostunut osallistumaan! Reitillä ei niin väliä. Eli ota ihmeessä yhteyttä. Innostusta ja kiinnostusta tämäntapaiselle touhulle minulta löytyis.

Tekokiipeilyä

Talvista teknoilua on ollut tarkoitus harrastaa, samoin keväinen kiipeily Olhavalla on kokematta, joten näiden yhdistäminen sopi tähän kevääseen. Talvesta nyt ei enää voi puhua, mutta teknoiltua tuli ihan mukavasti. Olhavalammen jäällä liikkuminen toi helpotusta sektoreilta toisille siirymiseen.

Visva A2 on kuulunut to-do listalleni jo pidemmän aikaa, joten sehän tuli riipaistua heti kättelyssä. Ja pettymystä se ei todellakaan tuonut. Lyhyt, mutta monipuolinen reitti on suositukseni, mikäli teknoilu Olhavalla kiinnostaa. Ja talvella lähtökin on helppoa jäältä. Reitti olisi mennyt kliinisti, mutta yläosan halkeama oli jäässä, niin vasaroin muutaman bird peak tyyppisen haan.

Jääruuvit apuna ala-ankkurissa

Reitin kakkostelu © Eero Myrsky

Halusin myös kokeilla isompaa teknogreidiä, joten päädyin Heart of Stone A3+ reitille. Reitti ei ihmeempiä ongelmanratkaisutaitoja vaadi. Kasa näitä linnunnokkia ja reipasta mieltä riittää. Suurimmat ongelmat oli taas reitin lopun ollessa jään peitossa. Toinen A3+ mitä tuli katseltua oli Haulbag-mies, mutta jätetään se asia vielä hautumaan. Sen verran kuumottavalta reitti näytti.

In the Heart of Stone

Hakut ja jääraudat olisis olleet paikallaan reitin lopussa.

Done that

Eero reitillä Rovaniemi-Turku all night long A2

Myös vapaakiipeilykausi tuli aloitettua samalla. Ukkosenjohdatin olikin ihan napakka aloitus kauteen.

Kevät meiniki?

Oli siellä muitakin © Eero Myrsky

Oldie A2 © Eero Myrsky

Oldie ylhäältä

Poikkarin kakkostelu on rankkaa puuhaa?

Köyden jatkona

Valokuvia viime kesältä. Suurin osa Hannan kuvaamia.

Leipäkkäilyä

Jammailua

Nu moon

Trad is the shit!

Tollonvuoren siistit släbit

Hurissalon Helmi

Hauskaa

Boulderkesä elävänä kuvana

Köysikiipeily on tehnyt tilaa boulderoinnille tämän suven aikaan. Ajattelin että koitetaan nyt vähän panostaa vähän boulderiin, jos siinä vaikka kehittyis. Uusille numeroille en ole päässyt, mutta kyllä ulkoboulderointi näkyy positiivisesti köysikiipeilyssäkin. Niin ulko- kuin sisäkiipeilyssä. Toki sisätreeniäkin on välillä suoritettu.

Taas olen kuvaillut kiipeilyjäni ja nyt sainkin inspiraation tehdä pienen videokoosteen kesän bouldereista. Vielä jäi pari pätkää kovalevylle, mutta katellaan niitä syssymmällä. Videotallenteet tulee yleensä tehtyä yksin, vaikkei se mikään sääntö ole. Yksin boulderoidessa kuvaaminen on vaan hyvää oheistoimintaa. Seurassa taas jutustutelu, spottaus ja kannustaminen ottaa oman osansa niin ei aina jaksa kameraa viritellä. Kuvaus tosin on mulla ollut aika huonolla teknisellä tasolla. Staattista kuvaa, maksimissaan kahdella kuvakulmalla puhelimella kuvattuna. Kiipeilytekniikka ei vielä ole hioutunut kovin kauniiksi ja kuvatut pätkät ovatkin vain tallenne sendaustaistelusta omien rajojen ääripäässä. Autenttinen dokumentti kiipeilysuoritteista.



Muutama sana videon bouldereista. Ensimmäisenä on kauden aloitus Liperin kiviltä, jossa mainio krimppi + slouppikanttinen Kantti SS 7A+. Toinen pätkä on Juuan Nunnanlahdeta, jossa monesti Hirven Hommat 7B+:n alkua ihmetelty probleema aukesikin brutaalilla pinchaamisella (mikä sana?) ja huukkaamisella. Kolmas on Kivilahdessa Nuutin leiskauttama Aeroflot 7B+, joka otti varmaan kaksi yrkkää. Kivilahdessa sain myös kiivettyä pitkäaikaisen projektini Garmin 7C:n. Tämän kohdalla piti sattua monta asiaa kohdalleen että reitti taipui. Ensinnäkin sateetonta keliä oli ollut pari viikkoa ja sitten sattui pari hellepäivää. Helle tällä boulderilla on hyvä asia, koska paikka on niin kostea. Garminillekin olen monesti tullut toteamaan että otteet on märkiä, vaikkei ole satanut useaan päivään. Toinen asia, mikä edesauttoi sendausta, oli hyvät yöunet ja kiireetön päivä. Väsyneenä tai huonosti palautuneena ei kiivetä niitä omia maksimeja. Itikoita ja paarmoja oli hirveästi, mutta sellaista se keskikesällä on. Viimeisenä vielä ensinousu Toinnein Keiju -kiveltä Lieksasta. Kivi oli ilmestynyt jossain vaiheessa 27cragsiin ja ihmettelinkin että mites sieltä korvesta kivi on löydetty. Kuulin myös juttuu että se olisi jossain Geokätköilysivulla ollut, mutta mä niistä mitään tiiä. Kivi oli kesämökkiä, niin sieltä sai kivat pienet bouldersessiot piristämään kesälomaa.

Big wall tekniikkatreenit Olhavalla

Jossain vaiheessa elämää tahdon kokea bigwall-kiipeilyn vaikeudet ja hienoudet. Vaikka en ole mikään korkeiden paikkojen friikki, jokin siinä seinällä elelyssä ja nousemisessa viehättää. Ja jos on haaveita, jotka kokee mahdolliseksi toteuttaa, sitä kohti sitten pienin askelin koittaa suunnistaa. En tiedä onko tämä mahdollista vielä tälle kesää aikataulujen ja elämäntilanteen takia. Ensimmäiseksi paikaksi luonnollinen valinta kokea usean päivän bigwall fiilikset on suunnata Stora Blåmannin pohjoisseinälle Norjaan.

Olhavareissun alkuperäinen idea oli tulla jo aikaisemmin keväällä jäiden aikaan. Ja oli tarkoitus myös kiivetä jotain teknoreittejä, mutta perushommien harjoitteluun meni jo sen verran aikaa että oikeat teknoreitit jäi odottelemaan. Kiipesimme kliinillä teknolla ja vapaakiipeilyllä (vaelluskengillä) helppoja reittejä.

Ensimmäinen asia oli tietysti portaledgen pystytys. Ledgehän me vuokrattiin Adventure Partnersilta. Koskaan en livänä moista ollut nähnyt. Yrityksen ja erehdyksen kautta saatiin ledge läjään ja ensimmäinen yö menikin teltta-alueen seinän juuressa. Siitäpä olikin hyvä seuraavana päivänä tehdä pienet haulaus- ja jumarointitreenit aamusta, sekä perus teknoilutekniikan kertaus. Iltapäivästä suunnattiin laatalle ja pystytettiin ledge Lenina-T ankkurille. Nyt ledgen pystytyksen vaikeusaste hieman nousikin seinällä roikuskelun takia. Lisäksi kaikki remmit tuntui olevan täysin sotkussa. Itsellä meinasi jo hermo mennä, mutta Eero onneksi jaksoi pysyä rauhallisena. Ja kyllähän se kasaan saatiin. Hienoahan se oli bisse ottaa ja unetkin onnistui hyvin.

Ensimmäinen yö portaledgessä

Haulaus- ja jumarointitekniikkaan tutustuminen.

Tricam ensimmäistä kertaa käytössä.

Salamateknoa

Lisää haulausta.

Viimein ledge kasassa, nyt selfieitä!

Eli ledgieitä

Viimeiset haulaamiset.

Hienot on taustat.

Ja eikun kotia.