Jo vuosia sitten, tarkemmin kuusi vuotta sitten, kun olin teknoilun perustaidot opetellut, oivalsin, että tämä pohjoinen "Little Big Wall" olisi minulle mahdollinen. Ajatus tuntui kutkuttavalta. Miltähän elämä vertikaalisessa maailmassa tuntuisi? Olisiko se jatkuvaa pelkoa vai sankarimaista taiteilua yhä vain korkeammalle? Aina tulisi huolehtia, ettet tiputtaisi mitään, tai menetät sen kokonaan. Kiipeilyä aamusta iltaan ja nukkumista seinällä. Elämää seinällä.
Halusin palata Store Blåmannille, jossa edellisenä kesänä tehtiin pakit. Siis joskus. Intoa sinne ei tänä kesänä ollut, ja koronan takiakin arvelinkin, että tämä kesä menee lähimestoilla. Eikä minulla oikein ollut pariakaan sinne. Moni on kyllä kiinnostunut lähtemään sinne, periaatteessa. Käytännön lähtö on tietenkin toinen asia. Pitää suunnitella aikataulut, hallita eri tekniikat ja hankkia tarvittavat varusteet. Kyseessä kumminkin on Big Wall tyylinen nousu. Teknoilua, haulausta ja portaledgen pystytystä. Varsinkin tuo tekno. Varsinainen kirosana. En tiedä ajatteleeko ihmiset sitä huijauksena vai pelottavana. Ja harva sitä jaksaa opetella. Se on kuitenkin pois normaalista kiipeilyharrastamisesta.
Yksi kaveri kuitenkin mielestäni oli ihan mahdollinen tapaus. Simo Mäkinen, jonka kanssa tehtiin yksi Koron reissu edellisenä talvena. Mies oli minulle tuntematon silloin, mutta kun kaveri ilmestyi haulbägin kanssa ja kertoi kiinnostuksesta samaiseen asiaan, alkoi idea yhteistyöstä itämään. Keväällä kyselinkin Simolta kiinnostusta seuraavalle kesälle. Tuli puheeksi, että Norjaankin pääsisi (ei siis koronan takia rajoitettu). Ja kun aikaikkuna löytyi, ruvettiin taas reissua puuhaamaan heti samalle kesälle.
Norjassa satoi vettä. Olisin halunnut lähteä matkaan heti, kun mahdollista. Ajella rauhallisesti ja ottaa iisisti. Onneksi Simo puhui järkeä ja siirsimme lähtöä kahdella päivällä. Ei telttailu vesisateessa välttämättä tuo reissuun hirveästi lisäarvoa.
Saavuttuamme parkkipaikalle Store Blåmannin pohjoispuolelle, satoi edelleen. Päätimme siirtää lähestymisen seuraavaan aamuun. Pakkailimme haubägit pienessä tihkusateessa ja teimme kasan voileipiä. Leipäpalaset on kyllä hyvää evästä pidemmälle kiipeilyreitille, jos vaan ei ole mikään helle. Ja nyt ei ollut. Ei niitä patukukoita jaksa koko aikaa vetää. Menimme aikaisin telttoihimme ja heräsimme aikaisin aamusta.
 |
| Sinne pitäis lähteä © Simo Mäkinen |
 |
| No nyt on hyvä meininki |
Lähestyminen oli taas raskas, mutta antoisa. Tällä kertaa löysimme vettä reitin juurelta, joten vesihommat meni nappiin ja edestakaista kuljeskelua ei tarvittu. Iltapäivästä pääsinkin taas tutulle ekalle kp:lle. Nyt sain puolitettua edelliskesän seitsemän tunnin tuskailun. Tiputin yhden cam hookin ja viime kesänä jätetty ballnut oli edelleen seinällä ja sinne se jäi. Fiksattu ankkuri sai minut luulemaan kiivenneeni ekan kp:n, kuten edelliselläkin reissulla. Todellisuudessa siinä oli vielä yksi katon ylitys topon ensimmäisen kp:n ständiin ns. nosen alapuolelle. Simo saikin kiivetä lyhyen pätkän ja tämän jälkeen olikin aika ensimmäiselle yöpymiselle portaledgessä. Tai ei voi sanoa yön, sillä olimme touhunneet 26 tuntia, kun pääsimme unille. Portaledgessä olimme siis noin kuuden aikaan aamulla.
 |
| Minä ekalla kp:lla, taas. |
 |
| Väsyttää |
Vaikka unista emme osanneet nauttia kovin montaa tuntia, oli päivä kääntynyt jo illaksi, kun starttasimme. Simo jatkoi kiipeilyä yhdistäen kaksi kp:ta ja sain "nauttia" varmistamisen riemusta roikkuständillä seuraavat viisi tuntia. Minua aikaisemminkin vaivanneiden hartiajumien aiheuttama päänsärky ja paha olo yhdistettynä väsymykseen sekä kylmyyteen vei ajatukseni tämän touhun mielekkyydestä. Ajattelin lopettavani kiipelyn, myyvän kaikki trädikamat ja harrastamamaan jotain mukavaa, kuten retkeilyä tai nikkarointia autotallissa. Tai olla harrastamatta mitään. Onhan tätä aina vitsailtu, "vaihdetaa trädiräkki bädiin", mutta nyt oli ajatukset todella maissa. Ja kaiken lisäksi olimme tehneet valtavan määrän työtä, ja olimme vasta alkupäässä reitistä. Toppaaminen tuntui liian kaukaiselta ajatukselta. Alaspäin en kuitenkaan lähtisi, kuin pakon edessä.
 |
| Simo roikkumassa |
Tässä Simon itsensä kirjoittama tapahtumien kulku kyseiseltä pätkältä (eli kiviapinan ensimmäinen vieraileva bloggaaja):
"Toinen köydenpituus tai meidän tapauksessa linkattu 2+3 kp alkoi lyhyellä katon alus poikkarilla ”Nose”:n alta. Katon alla oli isoja, mutta jokseenkin irtonaisen oloisia blokkeja, joita koitin parhaani mukaan vältellä ainakin varmistusten jättämisen osalta. Etenemiseen näitä oli pakko käyttää rauhallisin liikkein, mutta riittävät varmistukset sai onneksi laitettua turvallisiin kohtiin. Katon tyvestä oikeasta reunasta lähtee Nosen kylkeä nousemaan hyvännäköinen ohut halkeama. Tämän pystyi kiipeämään lähes koko matkalta cam hookeilla, joka tuntuikin hienolta ja ainakin kiilojen käyttöä nopeammalta. Kolme tai neljä metriä cam hookeilla ja varmistus. Tätä sekvenssiä toistaen reilut kaksikymmentä metriä suoraan ylöspäin.
Nosen päällä olisi topon mukainen toisen kp:n ständipaikka, mutta olimme sopineet, että kiipeäisin 3 kp:n samaan syssyyn jos siltä tuntuisi. Piissejä oli vielä reilusti jäljellä ja taistelutahtoa ja vettäkin oli, joten päätin jatkaa. Nosen päältä lähdettäessä täytyy tehdä lyhyt poikkari oikealle hieman nihkeämpien muuvejen (A2) kautta saavuttaakseen seuraavan halkaeamasysteemin. Topossakin mainitaan, että poikkari saattaa olla helpompi vapaasti kiivettynä. Koska olin päättänyt kiivetä toisen ja kolmannen kp:n yhteen, en kuitenkaan kiivennyt Nosen päälle asti vaan lähdin tekemään poikkaria jo muutaman metrin alempaa välttääkseni turhan mutkittelun. Tämä osoittautui toimivaksi ratkaisuksi ja pääsin etenemään muutaman metrin ”omaa polkua” ohuita ja epäjatkuvia sammaloituneita halkeamia pitkin. Sammaleen määrästä päätellen tästä ei ollut ainakaan ihan hetkeen kukaan muu mennyt. Kasvuston alta löytyi kuitenkin onneksi juuri riittävä määrä slotteja ballnuteille, microkamuille- ja kiiloille joita pitkin pääsi seuraavan varsinaisen halkeaman luokse.
Hieman jännittävämmän osuuden jälkeen oli mukava kiivetä kymmenkunta metriä helppoa teknoa keskikokoisilla camuilla ja ehdinkin jo huokaista helpotuksesta luullessani jo selättäneeni tämän köydenpituuden. Halkeama kuitenkin päättyi noin puolen neliömetrin kokoiseen hyllyyn, jonka tukkona oli pienen tai keskikokoisen jääkaapin kokoinen blokki. Blokin ja seinämän väliin jäi noin 10 cm rako ja minulla oli onneksi yksi harmaa iso camu mukana. Enempää miettimättä heitin camun aika ylös blokin ja seinämän väliin ja klippasin tikkaat siihen. Helppo kohta, ajattelin. Kuitenkin siirtäessäni rauhallisesti painoa camun varaan alkoi kuulua pahaenteistä rahinaa ja tunsin selvästi blokin shiftaavan eli siis liikahtavan hieman. Tuntemusta on vaikea kuvailla, mutta vatsanpohjasta se kouraisi ja ymmärsin onneksi siirtyä takaisin edellisen varmistuksen varaan. Blokki oli minusta katsoen ylävasemmalla ja alapuolella reittini kulki vasemmalta oikealla, joten tippuessaan blokki osuisi melko suurella todennäköisyydellä suoraan köyteeni. Alempaa ständipaikkaa se ei kuitenkaan suoraan uhannut kahden lyhyen poikkarin ansiosta.
Hetki meni miettiessä miten tästä pääsisi turvallisesti eteenpäin. Lopulta sain kiivettyä blokin ohi laittamalla varmistuksen ylimpään mahdolliseen turvalliseen kohtaan blokin alapuolelle ja seisomalla korkealla tikkaissa samanaikasesti nyrkkijammeilla varovasti edeten. Seuraavan varmistuksen laittaminen nyrkkijammissa toisella kädellä roikkuen oli raskaan tuntuista ja jouduin kiipeämään ainakin kertaalleen takaisin alas lepäämään ennen kuin sain varmistuksen laitettua. Saamani varmistus oli mikrokiila, joka korkkasi kertaalleen sitä testatessani. Jouduin siis kiipeämään tämän nyrkkijammisekvenssin ylös-alas ainakin kolme tai neljä kertaa. Lopulta mikrokiilan pitämään saatuani huomasin, että seuraavakin varmistus on vain pieni ballnut, joka sekin liikahti röpelöisessä halkeamassa ennen kuin alkoi pitää. Loppumetrit seuraavalle ständipaikalle olivat onneksi helpompaa, isohkoilla camuilla edettävää maastoa.
Ständipaikalle päästyäni alkoi jo hieman tuntua kuin olisi tehnyt jotain, olihan tämä noin 55 metrin liidi kestänyt kolmisen tuntia. No ei kuitenkaan auttanut jäädä lepäämään vaan heti ständin tekoon ja Antille köysi kiinni ja possuja haulaamaan. Varmistuksena ständipaikalla oli fiksattuja pitoneita, kiiloja ja yksi pultti. Ilman pulttia ständi olisi ehkä ollut hieman arveluttavan oloinen, vaikka testasin kyllä kaikki piissit eikä yksikään niistä hievahtanutkaan."
 |
| Varmistushommissa se aika juoksee |
Viimein pääsin jumaroimaan ankkurille, mistä löytyisi ns. portalege bolt. Ja olihan siellä yksi pultti ja loppuankkuri epämääräistä metallikamaa pari metriä alempana oikealla. Sain Simolta särkylääkettä ja elämä alkoi jälleen maistua hyvälle. Maanis-depressiivistä.
 |
| Tätähän sitä lähdettiin tekemään |
Kp:n alussa oli pieni ränni, mikä näytti melkein vapaakiipeiltävältä, mitä se varmasti olisi ollutkin, mutta lähestymiskengissä tyydyin camalot-avusteiseen kiipeilyyn. Sisäkulman loppuessa kivenlaatu näytti heikommalta. Pienellä hyllyllä, mikä oli hieman incut, oli pari isohkoa irtokiveä. Koska olin tarkkaillut seinältä alas edellisellä ständillä ja enkä ollut nähnyt ketään, päätin heittää kaksi kiveä alas. Laitoin noin #0.5 camun kokoisen varmistuksen, ja nousin tikkaille sen varaan. Napsahdus ja putosin rännin seiniä raastaen köyteen. Nousetessani uudelleen putoamiskohtaan, huomaan lähes pään kokoisen kiven palasen tippuneen ja jääneen sille hyllylle, siihen kohtaan, mistä otin irtokivet hetkeä aikaisemmin pois. Jos en olisi ottanut kiviä pois, olisi kamun irroittama kivi voinut tulla syliini tai tippua köyden päälle. Pieni matka huonompaa kiveä johdatteli ohutta halkeamaa pitkin suuren dihedraalin alkuun, ns. laivan keulan juureen. Nikkaroin ankkurin tähän yhteen pystyhalkeamaan ja aloin haulaamaan. Simon tullessa ständille, totesimme ledgen paikan olevan tässä. Viimeiselle päivälle jäisi vielä kolme köydenpituutta.
 |
| Minä keskiyön auringossa |
 |
| Aamulla aurinko piiloutuu |
Noin kymmenen maissa aamupäivästä olimme pakkautuneet mukavasti portaledgeen istuskelemaan ja kokkailemaan. No kokkailu tässä tapauksessa tarkoittaa veden keittämistä ja sen kaatamista kuivaruokapussiin. Pakkaillessa olin hieman vastahakoinen oluen kantamiseen mukana, mutta hyväksyin toppioluet. Ei minulla siis mitään olutta vastaan ole, mutta halusin vain minimoida kantamusten painot. Niinpä yllätyin postitiivisesti, kun Simo olikin kuljettanut ylimääräisen bissen mukanaan.
 |
| Bissehän maistuu |
Viimeisenä päivänä Simo aloitti liidaamalla. Lyhyt pätkä hänkin alkuun. Siitä oli topon mukaan 60m pitsi minulle. Liidasinkin kamoja säästellen ensimmäiselle kunnon hyllylle. Ei tuntunut kyllä lähellekään 60 metriseltä ja ankkurin teon jälkeen huomasin 60 metrin köydestä keskikohtamerkin.
 | ||
|
 |
| Reitin topissa © Simo Mäkinen |
Kannoimme kamat osissa helpommalle alueelle ja käväisimme vuoren topissa. Lapsiperheitä, turisteja ja muita reippailijoita oli joka puolella. Pienen fiilistelyn jälkeen aloitimme armottoman, noin tuhannen verttimetrin kävelyn alas raskaiden kantamustemme kanssa. Myöhään illalla olimme alhaalla, noin kolmen ja puolen vuorokauden seikkailun jälkeen.
 |
| Vuoren huippu |
 |
| Viimein alhaalla © Simo Mäkinen |
Reitin onnistuminen oli meille molemmille todella positiivinen kokemus ja ns. pelin avaaja tähän touhuun. Tällaisen jälkeen voi lähteä pidemmälle ja vaikeammallekin seinälle. Samoin yhteistyö seinällä toimi niin hyvin että hyvillä mielillä lähden tämän kaverin kanssa uusiin seikkailuihin.
 |
| On sorakasoja ja on sorakasoja © Simo Mäkinen |
