Val di Mello, Val Masino, Italia

Pieni polte dokumentointiin on taas heräillyt. Ja kun ei tullut kiipeilyreissua tälle kesälle, niin kirjoittelen viime kesän (2024) reissusta Italiaan! 

Kohteena meillä oli Val di Mello. Boulderfestivaaleista tuttu alue tarjoilee kiipeilijöille kaikkea mahdollista kiipeilyn alalajia uskomattoman kauniissa maisemissa. Trädi-iskämäinen ryhmämme oli kiinnostunut lähinnä multipitch trädistä sekä mahdollisesti visiitistä vuorille. Val di Mello sijaitsee pohjois-italiassa, alppien eteläpuolella. Matkasimme Milanosta vuokra-autolla Lidlin ja Decathlon pysäkkien jälkeen kohti pohjoista. Alkureissun majoituksena toimi Ground Jack -niminen leirintäalue, jossa telttailimme. Leirintäalue on oikeastaan pisin mahdollinen paikka mihin pääsee autolla ja leirintäalueelta kiipeilyn lähestymiset olivat lyhyet. 

Ensimmäisenä kiipeilypäivänä kiipesimme kolmen kp:n "L'alba de Nirvana" (5c, 125m). Reitin ekan kp:n voi kiivetä vasemmalta, mutta suositumpi versio on kiivetä släbialku "Stomaco peloso". Ilmottauduin aloittamaan kitkasläbiltä. Vaikka en tosiaan ole släbeillä hyvä, näytti kallio kiivettävältä. Alkuun on noin 10 metrin run out ensimmäiselle varmistukselle. Jossain seitsemän metrin kohdilla tuli stoppi ja mietin, olikohan tämä sittenkään hyvä idea. No pienen empimisen jälkeen sain askellettua itseä hieman vasemmalle ja jatkettu varmistukselle, joka oli jonkinlainen iso haka lyötynä halkeamaan. Tämän jälkeen vielä hieman släbiä ja helpompaa kiipeilyä. Toinen ja kolmas kp johdatteli ison hänkin/katon alle. Viimeinen kp oli hieno traverse hänkin alla. Päivän päätteeksi kiipeilin vielä muutamia pultattuja släbejä (tosin pulttivälit olivat aika pitkät) kallion juurella.

Toinen kiipeilypäivä oli tarkoitus kiivetä jotain isompaa ja suuntasimme Luna Nascentelle (6b, 340m). Pienen metsässä vietetyn lähisseikkailun jälkeen olimme reitin juurella. Reitille oli myös tulossa toinen pari, mutta kerkesimme aloittaa kiipeilyn. Minä sain taas aloittaa. Ensimmäinen kp on kiipeilyllisesti kruksi, vaikea ja lyhyt 6b tason "boulderongelma". 

1. KP

2. KP

Seuraavaksi oli ideana yhdistää 2. ja 3. kp, jota lähdin liidaamaan. Toisen kp:n vaikeus oli pieni katto, jota poikkaroidaan undereista. Katto veikin kaikki voimat, joten tein tein roikkuständin katon jälkeen yhdistelemättä köydenpituuksia. Jatkoin kuitenkin vielä liidivuorossa hienoa leipäkkidihistä pitkin hyvälle varmistusspotille. 

3. KP, näyttääpä hyvältä!

Kiipeily oli hienoa, mutta minua jotenkin ahdisti perässä tuleva pari. Onneksi tässä vaiheessa tiimi ohittikin meidät. Vaihdoimme liidivuoron Simolle. Simo kiipesi pari kp:ta, mm. hienon jättifleikin. Viimein myös pääsi Jussi liidihommiin ja kiipesi perushyvän halkeaman sekä helpon, mutta pitkällä varmistusvälillä olevan poikkarin. 

4. KP

5. KP

6. KP

Viimeisen kp:n alla oltuamme Jussin kanssa ankkurissa, tulee viimein Simo paikalle. Tiesin Jussin kanssa, että viimeisellä kp:lla on taas run outtia luvassa, mutta Simo ei sitä tiennyt, niin jotenkin puhuttiin Simo liidaajaksi. Viimeinen kp lähtee halkeamaa pitkin, mutta halkeamasta ei montaa metriä ole iloa. Aikansa Simo tähyilee suuntaa, ja lähtee hiippailemaan sinne päin missä otteita sattuu näkymään. Kyyhötämme pitkät ajat auringon paahtaessa meitä graniittiseinällä ja odotamme pääsevämme kiipeämään. Viimein pääsen kiipeämään. Halkeaman jälkeen siirryn släbille harkituin ja keskittymistä vaativin muuvein. Herkkää släbikiipeilyä jatkuu ja jatkuu, missään ei näy varmistuksia. Köysi vaan menee ylöspäin kallion pyöristyessä seinämästä loivemmaksi. Pitkän släbihiippailun jälkeen pääsen viimein ankkurille. Simo oli liidannut varmaan 40 metriä ilman varmistuksia. Hullua! Myöhemmin paikallisessa kiipeilyliikkeessä kuulemme, että olisi sinne saanut varmituksia, jos olisi kiivennyt enemmän oikealta. Vaellamme onnellisinina alas ja menemme Luna Nascente nimiseen ravintolaan vielä illalliselle.

Viimeinen KP

Ajatuksen tasolla oli myös "Oceano Irrazionale", mutta kiipeilykyvykkyytemme ei vaikuttanut siltä, että se olisi ollut järkevää. Kyseinen reitti on 400 metriä pitkä, alppien ensimmäinen UIAA VII, eli 6b/6b+ ja varmasti aika old school greidi. No jos tuonnepäin joskus eksyy kyvykkään kaverin ja hyvän kunnon kanssa, tuossa olisi kunnon klassikko.

Välipäivänä vierailemme Sasso Remennolla, mikä on valtava kivilohkare. Kiven sivuilla on useita yhden ja kahden kp:n reittejä. Pääosin sporttia. Kiipeän niistä muutaman ja tuumin, nämä onpa laadukasta kiipeilyä. 

The Sasso di Remenno is the largest rock in Europe, with a volume of over half a million cubic meter

Päätimme, että haikkaamme seuraavana päivänä ylemmäs vuoristoon Rifugio Gianetille. Ideana oli, että käytetään koko päivä haikkiin, kiivetään seuraavana päivänä ja tullaan pois sitä seuraavana. Idea olikin hyvä kuntotasoomme nähden. Vaellus majalle oli hieno, maisemat kauniita ja sää hyvä. Olin ensimmäistä kertaa tällaisessa vuoristomajassa. Tämä olikin varsin hyvin varusteltu, suihkut ja kaikki. Majaa piti vanha pariskunta ja apuna nuori mies. 

To the mountains!

Illallisella huomioini kiinnittyi eräisiin kaveruksiin, he olivat varmasti yli viidenkymmenen vuoden ikäsisiä, mutta topokirja kiinnosti heitä edelleen. Olivat olleet kiipeilemässä ja huomenna uutta reittiä suunnitteilla. Ai että, miten hienoa!

Aikamme pähkäiltyä, päätimme kiivetä hienon näköisen huipun, jonne johdattelisi 12 kp:n 6a-tasoinen kiipeilyreitti Spigolo Vinci, Punta Angelalla. Vatsani oli kuitenkin ollut hieman sekaisin ja yöllä useiden vessakäyntien jälkeen piti tehdä päätös jäämisestä pois kiipeilystä. Olo oli sen verran heikko ja epävarma. Luvassa oli siis pitkä päivä vuoristomajalla. Seurailin kiikareilla, kun kaverit kiipeävät harjanneta. Näen, kun Simo lähtee 6a:n kruksipitsille 3000 metrissä ja pilvet verhoaa kiipeilijät. Huikeaa! Näkyvyys heikkenee ja lähden makoilemaan majalle.

Kiikarin linssistä puhelimella otettu kuva. Kiipeilijä keskellä kuvaa.

Simo kruksipitsillä

Illalla alkoi jo huolestuttaa, kun kavereita ei näkynyt ja en saanut heihin yhteyttä soittamalla, enkä tekstiviesteillä. Jussi oli kyllä laittanut WhatsAppiin viestiä, mutta minulla oli ollut mobiilidata pois päältä huonon kentän ja vähäisen akun takia. Viimein kaverukset kuitenkin saapuivat. Kuulemma pientä epiikkiä oli ollut väärän laskeutumiskohdan takia ja yksi köysikin oli jouduttu jättämään seinälle. 

Reitiltä poistuminen

Harmitti suuresti, että en päässyt tuolle viimeiselle reitille, koska juuri tällaisesta kiipeilystä olen haaveillut. Vähän vuorimeininkia sekä oikeata kalliokiipeilyä. 

Seuraavana päivänä olisikin lähdettävä alas. Vietimme pari yötä hotellissa ennen kotimatkaa. San Marinon kylällä oli rento meininki ja hyvää ruokaa. Kotimatkalla alkoi kuume nousta ja kotona tekemäni koronatesti oli positiivinen. Hienoa oli päästä muuallekin kiipeämään kuin Norjaan. Porukka oli hyvä ja mielelläni lähden miekkosten kanssa uudelleen seikkailemaan.

To the hotel!

Ultima Thule - Viimein!

Jo vuosia sitten, tarkemmin kuusi vuotta sitten, kun olin teknoilun perustaidot opetellut, oivalsin, että tämä pohjoinen "Little Big Wall" olisi minulle mahdollinen. Ajatus tuntui kutkuttavalta. Miltähän elämä vertikaalisessa maailmassa tuntuisi? Olisiko se jatkuvaa pelkoa vai sankarimaista taiteilua yhä vain korkeammalle? Aina tulisi huolehtia, ettet tiputtaisi mitään, tai menetät sen kokonaan. Kiipeilyä aamusta iltaan ja nukkumista seinällä. Elämää seinällä.

Halusin palata Store Blåmannille, jossa edellisenä kesänä tehtiin pakit. Siis joskus. Intoa sinne ei tänä kesänä ollut, ja koronan takiakin arvelinkin, että tämä kesä menee lähimestoilla. Eikä minulla oikein ollut pariakaan sinne. Moni on kyllä kiinnostunut lähtemään sinne, periaatteessa. Käytännön lähtö on tietenkin toinen asia. Pitää suunnitella aikataulut, hallita eri tekniikat ja hankkia tarvittavat varusteet. Kyseessä kumminkin on Big Wall tyylinen nousu. Teknoilua, haulausta ja portaledgen pystytystä. Varsinkin tuo tekno. Varsinainen kirosana. En tiedä ajatteleeko ihmiset sitä huijauksena vai pelottavana. Ja harva sitä jaksaa opetella. Se on kuitenkin pois normaalista kiipeilyharrastamisesta.

Yksi kaveri kuitenkin mielestäni oli ihan mahdollinen tapaus. Simo Mäkinen, jonka kanssa tehtiin yksi Koron reissu edellisenä talvena. Mies oli minulle tuntematon silloin, mutta kun kaveri ilmestyi haulbägin kanssa ja kertoi kiinnostuksesta samaiseen asiaan, alkoi idea yhteistyöstä itämään. Keväällä kyselinkin Simolta kiinnostusta seuraavalle kesälle. Tuli puheeksi, että Norjaankin pääsisi (ei siis koronan takia rajoitettu). Ja kun aikaikkuna löytyi, ruvettiin taas reissua puuhaamaan heti samalle kesälle. 

Norjassa satoi vettä. Olisin halunnut lähteä matkaan heti, kun mahdollista. Ajella rauhallisesti ja ottaa iisisti. Onneksi Simo puhui järkeä ja siirsimme lähtöä kahdella päivällä. Ei telttailu vesisateessa välttämättä tuo reissuun hirveästi lisäarvoa. 

Saavuttuamme parkkipaikalle Store Blåmannin pohjoispuolelle, satoi edelleen. Päätimme siirtää lähestymisen seuraavaan aamuun. Pakkailimme haubägit pienessä tihkusateessa ja teimme kasan voileipiä. Leipäpalaset on kyllä hyvää evästä pidemmälle kiipeilyreitille, jos vaan ei ole mikään helle. Ja nyt ei ollut. Ei niitä patukukoita jaksa koko aikaa vetää. Menimme aikaisin telttoihimme ja heräsimme aikaisin aamusta.

Sinne pitäis lähteä © Simo Mäkinen

No nyt on hyvä meininki

Lähestyminen oli taas raskas, mutta antoisa. Tällä kertaa löysimme vettä reitin juurelta, joten vesihommat meni nappiin ja edestakaista kuljeskelua ei tarvittu. Iltapäivästä pääsinkin taas tutulle ekalle kp:lle. Nyt sain puolitettua edelliskesän seitsemän tunnin tuskailun. Tiputin yhden cam hookin ja viime kesänä jätetty ballnut oli edelleen seinällä ja sinne se jäi. Fiksattu ankkuri sai minut luulemaan kiivenneeni ekan kp:n, kuten edelliselläkin reissulla. Todellisuudessa siinä oli vielä yksi katon ylitys topon ensimmäisen kp:n ständiin ns. nosen alapuolelle. Simo saikin kiivetä lyhyen pätkän ja tämän jälkeen olikin aika ensimmäiselle yöpymiselle portaledgessä. Tai ei voi sanoa yön, sillä olimme touhunneet 26 tuntia, kun pääsimme unille. Portaledgessä olimme siis noin kuuden aikaan aamulla.

Minä ekalla kp:lla, taas.

Väsyttää

Vaikka unista emme osanneet nauttia kovin montaa tuntia, oli päivä kääntynyt jo illaksi, kun starttasimme. Simo jatkoi kiipeilyä yhdistäen kaksi kp:ta ja sain "nauttia" varmistamisen riemusta roikkuständillä seuraavat viisi tuntia. Minua aikaisemminkin vaivanneiden hartiajumien aiheuttama päänsärky ja paha olo yhdistettynä väsymykseen sekä kylmyyteen vei ajatukseni tämän touhun mielekkyydestä. Ajattelin lopettavani kiipelyn, myyvän kaikki trädikamat ja harrastamamaan jotain mukavaa, kuten retkeilyä tai nikkarointia autotallissa. Tai olla harrastamatta mitään. Onhan tätä aina vitsailtu, "vaihdetaa trädiräkki bädiin", mutta nyt oli ajatukset todella maissa. Ja kaiken lisäksi olimme tehneet valtavan määrän työtä, ja olimme vasta alkupäässä reitistä. Toppaaminen tuntui liian kaukaiselta ajatukselta. Alaspäin en kuitenkaan lähtisi, kuin pakon edessä.

Simo roikkumassa

Tässä Simon itsensä kirjoittama tapahtumien kulku kyseiseltä pätkältä (eli kiviapinan ensimmäinen vieraileva bloggaaja):

"Toinen köydenpituus tai meidän tapauksessa linkattu 2+3 kp alkoi lyhyellä katon alus poikkarilla ”Nose”:n alta. Katon alla oli isoja, mutta jokseenkin irtonaisen oloisia blokkeja, joita koitin parhaani mukaan vältellä ainakin varmistusten jättämisen osalta. Etenemiseen näitä oli pakko käyttää rauhallisin liikkein, mutta riittävät varmistukset sai onneksi laitettua turvallisiin kohtiin. Katon tyvestä oikeasta reunasta lähtee Nosen kylkeä nousemaan hyvännäköinen ohut halkeama. Tämän pystyi kiipeämään lähes koko matkalta cam hookeilla, joka tuntuikin hienolta ja ainakin kiilojen käyttöä nopeammalta. Kolme tai neljä metriä cam hookeilla ja varmistus. Tätä sekvenssiä toistaen reilut kaksikymmentä metriä suoraan ylöspäin.

Nosen päällä olisi topon mukainen toisen kp:n ständipaikka, mutta olimme sopineet, että kiipeäisin 3 kp:n samaan syssyyn jos siltä tuntuisi. Piissejä oli vielä reilusti jäljellä ja taistelutahtoa ja vettäkin oli, joten päätin jatkaa. Nosen päältä lähdettäessä täytyy tehdä lyhyt poikkari oikealle hieman nihkeämpien muuvejen (A2) kautta saavuttaakseen seuraavan halkaeamasysteemin. Topossakin mainitaan, että poikkari saattaa olla helpompi vapaasti kiivettynä. Koska olin päättänyt kiivetä toisen ja kolmannen kp:n yhteen, en kuitenkaan kiivennyt Nosen päälle asti vaan lähdin tekemään poikkaria jo muutaman metrin alempaa välttääkseni turhan mutkittelun. Tämä osoittautui toimivaksi ratkaisuksi ja pääsin etenemään muutaman metrin ”omaa polkua” ohuita ja epäjatkuvia sammaloituneita halkeamia pitkin. Sammaleen määrästä päätellen tästä ei ollut ainakaan ihan hetkeen kukaan muu mennyt. Kasvuston alta löytyi kuitenkin onneksi juuri riittävä määrä slotteja ballnuteille, microkamuille- ja kiiloille joita pitkin pääsi seuraavan varsinaisen halkeaman luokse.

Hieman jännittävämmän osuuden jälkeen oli mukava kiivetä kymmenkunta metriä helppoa teknoa keskikokoisilla camuilla ja ehdinkin jo huokaista helpotuksesta luullessani jo selättäneeni tämän köydenpituuden. Halkeama kuitenkin päättyi noin puolen neliömetrin kokoiseen hyllyyn, jonka tukkona oli pienen tai keskikokoisen jääkaapin kokoinen blokki. Blokin ja seinämän väliin jäi noin 10 cm rako ja minulla oli onneksi yksi harmaa iso camu mukana. Enempää miettimättä heitin camun aika ylös blokin ja seinämän väliin ja klippasin tikkaat siihen. Helppo kohta, ajattelin. Kuitenkin siirtäessäni rauhallisesti painoa camun varaan alkoi kuulua pahaenteistä rahinaa ja tunsin selvästi blokin shiftaavan eli siis liikahtavan hieman. Tuntemusta on vaikea kuvailla, mutta vatsanpohjasta se kouraisi ja ymmärsin onneksi siirtyä takaisin edellisen varmistuksen varaan. Blokki oli minusta katsoen ylävasemmalla ja alapuolella reittini kulki vasemmalta oikealla, joten tippuessaan blokki osuisi melko suurella todennäköisyydellä suoraan köyteeni. Alempaa ständipaikkaa se ei kuitenkaan suoraan uhannut kahden lyhyen poikkarin ansiosta.

Hetki meni miettiessä miten tästä pääsisi turvallisesti eteenpäin. Lopulta sain kiivettyä blokin ohi laittamalla varmistuksen ylimpään mahdolliseen turvalliseen kohtaan blokin alapuolelle ja seisomalla korkealla tikkaissa samanaikasesti nyrkkijammeilla varovasti edeten. Seuraavan varmistuksen laittaminen nyrkkijammissa toisella kädellä roikkuen oli raskaan tuntuista ja jouduin kiipeämään ainakin kertaalleen takaisin alas lepäämään ennen kuin sain varmistuksen laitettua. Saamani varmistus oli mikrokiila, joka korkkasi kertaalleen sitä testatessani. Jouduin siis kiipeämään tämän nyrkkijammisekvenssin ylös-alas ainakin kolme tai neljä kertaa. Lopulta mikrokiilan pitämään saatuani huomasin, että seuraavakin varmistus on vain pieni ballnut, joka sekin liikahti röpelöisessä halkeamassa ennen kuin alkoi pitää. Loppumetrit seuraavalle ständipaikalle olivat onneksi helpompaa, isohkoilla camuilla edettävää maastoa.

Ständipaikalle päästyäni alkoi jo hieman tuntua kuin olisi tehnyt jotain, olihan tämä noin 55 metrin liidi kestänyt kolmisen tuntia. No ei kuitenkaan auttanut jäädä lepäämään vaan heti ständin tekoon ja Antille köysi kiinni ja possuja haulaamaan. Varmistuksena ständipaikalla oli fiksattuja pitoneita, kiiloja ja yksi pultti. Ilman pulttia ständi olisi ehkä ollut hieman arveluttavan oloinen, vaikka testasin kyllä kaikki piissit eikä yksikään niistä hievahtanutkaan."

Varmistushommissa se aika juoksee

Viimein pääsin jumaroimaan ankkurille, mistä löytyisi ns. portalege bolt. Ja olihan siellä yksi pultti ja loppuankkuri epämääräistä metallikamaa pari metriä alempana oikealla. Sain Simolta särkylääkettä ja elämä alkoi jälleen maistua hyvälle. Maanis-depressiivistä.

Tätähän sitä lähdettiin tekemään

Kp:n alussa oli pieni ränni, mikä näytti melkein vapaakiipeiltävältä, mitä se varmasti olisi ollutkin, mutta lähestymiskengissä tyydyin camalot-avusteiseen kiipeilyyn. Sisäkulman loppuessa kivenlaatu näytti heikommalta. Pienellä hyllyllä, mikä oli hieman incut, oli pari isohkoa irtokiveä. Koska olin tarkkaillut seinältä alas edellisellä ständillä ja enkä ollut nähnyt ketään, päätin heittää kaksi kiveä alas. Laitoin noin #0.5 camun kokoisen varmistuksen, ja nousin tikkaille sen varaan. Napsahdus ja putosin rännin seiniä raastaen köyteen. Nousetessani uudelleen putoamiskohtaan, huomaan lähes pään kokoisen kiven palasen tippuneen ja jääneen sille hyllylle, siihen kohtaan, mistä otin irtokivet hetkeä aikaisemmin pois. Jos en olisi ottanut kiviä pois, olisi kamun irroittama kivi voinut tulla syliini tai tippua köyden päälle. Pieni matka huonompaa kiveä johdatteli ohutta halkeamaa pitkin suuren dihedraalin alkuun, ns. laivan keulan juureen. Nikkaroin ankkurin tähän yhteen pystyhalkeamaan ja aloin haulaamaan. Simon tullessa ständille, totesimme ledgen paikan olevan tässä. Viimeiselle päivälle jäisi vielä kolme köydenpituutta.

Minä keskiyön auringossa

Aamulla aurinko piiloutuu

Noin kymmenen maissa aamupäivästä olimme pakkautuneet mukavasti portaledgeen istuskelemaan ja kokkailemaan. No kokkailu tässä tapauksessa tarkoittaa veden keittämistä ja sen kaatamista kuivaruokapussiin. Pakkaillessa olin hieman vastahakoinen oluen kantamiseen mukana, mutta hyväksyin toppioluet. Ei minulla siis mitään olutta vastaan ole, mutta halusin vain minimoida kantamusten painot. Niinpä yllätyin postitiivisesti, kun Simo olikin kuljettanut ylimääräisen bissen mukanaan.

Bissehän maistuu

Viimeisenä päivänä Simo aloitti liidaamalla. Lyhyt pätkä hänkin alkuun. Siitä oli topon mukaan 60m pitsi minulle. Liidasinkin kamoja säästellen ensimmäiselle kunnon hyllylle. Ei tuntunut kyllä lähellekään 60 metriseltä ja ankkurin teon jälkeen huomasin 60 metrin köydestä keskikohtamerkin.

Ainut kerta kun vasara oli käytössä, kiilan irrottamisessa © Simo Mäkinen

Viimeinen kp jäi Simolle. Ihan kivan näköinen vapaakiipelyllisesti, mutta olimme niin väsyneitä, ettei vapaakiipely maistunut kummallekaan. Simo siis lähti kiipeämään ja minä jäin ledgelle, pieneen syvennykseen varmistamaan. Aurinko lämmitti mukavasti ja väsymys painoi toden teolla. Söin patukoita ja kofeiinipitoista energiageeliä, jumppailin ja katselin somea. Mutta väsymys vaan painoi. Pian aloinkin nukahdella. Pyörittelin köyttä käden ympärille ja säpsähdin aina kun köysi liikahti. Lopulta pääsin jumaroimaan ja pääsin toppiin. Ensimmäinen "Big wall" oli kiivetty. Vaikkei se niin "big" ollut, mutta ilmaiseksi se ei todellakaan tullut. Nyt alkoi tuntua hienolta! Siinäpä sitten kivalla ruohotasanteella syötiin ja juotiin ne toppibisset, jonka jälkeen nukuttiin muutama tunti makuupusseissa. 

Reitin topissa © Simo Mäkinen

Kannoimme kamat osissa helpommalle alueelle ja käväisimme vuoren topissa. Lapsiperheitä, turisteja ja muita reippailijoita oli joka puolella. Pienen fiilistelyn jälkeen aloitimme armottoman, noin tuhannen verttimetrin kävelyn alas raskaiden kantamustemme kanssa. Myöhään illalla olimme alhaalla, noin kolmen ja puolen vuorokauden seikkailun jälkeen.

Vuoren huippu

Viimein alhaalla © Simo Mäkinen

Reitin onnistuminen oli meille molemmille todella positiivinen kokemus ja ns. pelin avaaja tähän touhuun. Tällaisen jälkeen voi lähteä pidemmälle ja vaikeammallekin seinälle. Samoin yhteistyö seinällä toimi niin hyvin että hyvillä mielillä lähden tämän kaverin kanssa uusiin seikkailuihin.

On sorakasoja ja on sorakasoja © Simo Mäkinen

Suuri sininen beilaus

Viimein päästiin reissuun Kvaløyalle. Ykköskohteena oli Store Blåmannin "Ultima Thule" teknoamalla. Reissua oltiin suunniteltu jo nelisen vuotta, mutta aina jokin asia tuntui olevan esteenä lähdölle. Nyt kuitenkin asetettiin Kvaløya etusijalle kesän suunnitelmissa.

Puolen päivän aikaan oltiin burgerilla jossain Tromssan laitamilla. Kävimme vielä pari vesipulloa ostamassa lähimarketista ja lähdettiin ajelemaan Kvaløyan puolelle. Pian Store Blåmann alkoikin näkyä. Ja olihan se se vaikuttavan näköinen, varsinkin kun sen näkee luonnossa ensimmäisen kerran. Voin vain kuvitella miltä tuntuu ajaa Yosemiteen ja nähdä El Capitan. Toivottavasti saan sen kokea.

Jännityksen ja innostuksen sekaisisissa tunnelmissa aloitimme varsin nopeasti kamojen välppäyksen. Olin tehnyt listan, mitä otetaan mukaan ja se olikin varsin toimiva ratkaisu. Olisi varmasti unohtunut monta juttua ilman listaa. Noin kolmelta iltapäivällä lähdimme kävelemään seinää kohti.

Minähän en todellakaan ole mikään tiistaitunkkaaja, joten ylämäkeen kävely ei ihan helppo rasti ollut. Varsinkaan bigwall-kamakasan kanssa. Tunteet vaihtelivatkin kävelyn aikana "Elämä on mahtavaa"-tyyppisestä hekumoinnista, "ei tässä ole mitään järkeä" -tyyppiseen epätoivoon. Päällimmäiseksi kävelystä aina jää hyvä fiilis, vaikka siltä se ei todellakaan aina tunnu suorittaessa. Siksi kai sitä ihmiset tekevätkin.

Jossain vaiheessa iltaa kuitenkin olimme seinän juurella. Seinälle otettavien vesien hankkimista jätimme kuitenkin koko ajan myöhemmäksi, todeten seinän juurella, että täältä sitä ei enää saa. Jouduimmekin sitten palaamaan lumikentän alareunalle vettä hakemaan, mutta onnenksi ei enää muuta painoa ollut.

Ledgen kasausta oltiin harjoiteltu pari vuotta sitten, joten sen pystytys seinän juurelle onnistui jo paremmin. Toki se vaati vielä muistilokeroiden kaivelua ja pientä youtube-lunttausta sekä muutamia yritys-erehdys kierroksia. Bläkkärin cliff cabana double portaledge flyn kanssa vaatii tietyn tavan, millä paketti saadaan kasaan. Ei minusta todellakaan käyttäjäystävällinen paketti, mutta ajaa asiansa. Itselle en tätä ostaisi. Hyvin siinä kyllä nukkui.

Aamu alkoi herätyskellon soittoon. Ei mikään aikainen herätys, eikä kovin kiireiseksikään aamutoimia voinut kutsua. Eero oli fiksannut yhden köyden valmiiksi reitin juurelle edellisenä iltana ja se oli todella paikallaan painavan haulbägin kanssa reunarailon lumiharjannetta noustessa.

Minun oli tarkoitus kiivetä eka pitsi. Se oli kuulemma "ehkä" vaikein. Eka köydenpituus on muuttunut alkuperäisestä toposta, ja minulla ei ollut tarkkaa kuvaa mistä reitti menisi. Ajattelin vaan, että eiköhän se selviä reitillä. Kiipeily oli helppoa. Pääosin sisäkulmia, joissa ohut halkeama joka söi pienempää kiilaa mukavasti. Niin mukavasti että jatkot pääsi loppumaan pariin kertaan. Yritin olla jättämättä kaikkia piissejä seinään, mutta pikkukiilojen kanssa tuntuu aina siltä että saa ne olla siellä.

Tietämättömyyteni reitin kulusta aiheutti sen, että kiipesin ohi poikkarista. Ehkä noin neljä piissiä kiivetessä, halkeama oheni huomattavasti ja jotain kasvillisuuttakin halkeamassa oli. Mainittuani asiasta Eerolle, sain tietoon että poikkarihan siellä pitäisi pikku katon kohdalla olla. Teknosin piissejä pitkin alaspän. Poikkaraoin hookeilla pari metriä oikealle ja kulman takaa löytyi isompia halkeamia, joita pitkin nousu olisi helppoa. Isojen halkeamien loppuessa oli tehty slingistä pieni ankkurin tapainen. Joku on tehnyt varmaan väliankkurin tähän, ajattelin. Jatkoin ylöspäin ja isot halkeamat loppuivat jo oli vain pieni sisäkulman halkeama. Kiilat pienenivät mikrokiiloiksi ja sammaltakin piti rapsutella. Sitten halkeamaan kävi enää vain peckerit. Jo edellisellä reittieksymisellä olin hieman vasaroinut peckeriä ja tein taas niin. Iso pecker, mikrokiila tai kaksi, sitten pienin pecker. Sammalmättäät kasvoivat ja epätoivo eksymisestä ja jaksamisesta valtasi mielen. Kyselin taas reittiä Eerolta ja sain tietoon että "traverse on jugs". Kurkkaan kulman yli ja huomaan kahvapoikkarin. Se on siellä slingiankkurin kohdalla. Olin kiivennyt taas ohi poikkarista, tällä kertaa noin yhdeksän piissin verran. Enää en jaksanut teknota alaspäin, vaan laskeuduin peckeristä. Laitoin nousukahvan varmistuslooppiin ja alhaalta tulevaan köyteen (alaspäin) laskun ajaksi, varmistukseksi, mikäli pecker irtoaisi.

Se mistä Eero reittiä luki, löytyy https://klatreforer.tromsoklatring.no/problem/6169. Olin sivustolla käynyt ennen reissua, mutta jotenkin ohitin sen. Ssieltä löytyy hyvä kuvaus ekaan köydenpituuteen ja jopa kuva, mistä reitti menee. Tätä kuvaa en tosin ollut aikasemmin huomannut.

Nyt olin taas reitillä, mutta voimat alkoivat hiipua. Olin varannut vain puoli litraa vettä mukaani. Hyvinhän se riittää Suomen teknoreiteille, mutta ei näköjään 50 metrin köydenpituuteen tai varsinkaan eksymisten kanssa. Taas helpohkoa sisäkulmaa, mutta enää en jaksanut nousta edes tikkaita kerralla ylös, vaan nousin yhden jalan varaan, klippasin daisyn, lepäsin, nostin saman jalan ylemmälle askelmalle ja nousin piissiin kiinni. Taas tuo "ei tässä ole mitään järkeä" fiilis oli mielessä. Jossain vaiheessa pääsin köydenpituuden loppuun ja rakentelin ankkurin. Itse kiipeily oli helppoa, mutta haastavuus tulee määrästä.

Haulasin sikaa, välillä se jäi kattoihin kiinni, mutta Eero irroitteli sitä noustessaan ylöspäin. Siemailin loput vedet ja söin suklaata. Fiilis alkoi parantua. Eeron tullessa ständille, hän tuumaili, että "ei taida minun juttu olla tämä". Ajattelin että en kyllä jaksa enää kiivetä toista samanlaista rupeamaa. Olimme käyttäneen kahdeksan tuntia siihen, että ensimmäinen köydenpituus oli valmis. Ideana oli olla päästä toinen pitkä köydenpituus kyseisenä päivänä. Varaamamme vesi ja ruoka tulisi olemaan tiukilla. Siispä tuumin, että jos Eero ei tahdo kiivetä, ei ehkä ole järkevää jatkaa reitillä. Päätimme siis melko nopeasti lähteä alaspäin. Kävelimme vielä samana yönä parkkipaikalle. Kävimme meressä uimassa, juttelimme mukavia ja joimme pari olutta.

Myöhemmin olen tullut ajatukseen, että paras tapa olisi ollut laittaa ledge siihen ja kiivetä illasta sen minkä jaksaa.

Nämä oli ensimmäiset pakit minulla. No enpä multipitch kiipeilyä ole juuri päässyt tekemäänkään. Vitutus, pettymys ja harmitus tästä kasvoi päivä päivältä. Lopulta, mutta vasta kotona, kuitenkin ajatus kääntyi siihen että hieno reissu seinälle oli. Oppi uutta oppia ja kokemusia saatiin. Ja varsinkin vanha sanonta, että eihän se sieltä mihinkään häviä, toi kerrankin lohdutusta. Myös Kvaløya visiitti oli kokonaisuutena onnistunut. Kävimme päiväreissut Gullknausenille ja Hollanderanin Lanternalle. Vettäkään ei satanut koko reissulla!

Mikäli sinulla tai tutullasi on aikomus tulevaisuudessa kyseiselle seinälle, olen erittäin kiinnostunut osallistumaan! Reitillä ei niin väliä. Eli ota ihmeessä yhteyttä. Innostusta ja kiinnostusta tämäntapaiselle touhulle minulta löytyis.

Tekokiipeilyä

Talvista teknoilua on ollut tarkoitus harrastaa, samoin keväinen kiipeily Olhavalla on kokematta, joten näiden yhdistäminen sopi tähän kevääseen. Talvesta nyt ei enää voi puhua, mutta teknoiltua tuli ihan mukavasti. Olhavalammen jäällä liikkuminen toi helpotusta sektoreilta toisille siirymiseen.

Visva A2 on kuulunut to-do listalleni jo pidemmän aikaa, joten sehän tuli riipaistua heti kättelyssä. Ja pettymystä se ei todellakaan tuonut. Lyhyt, mutta monipuolinen reitti on suositukseni, mikäli teknoilu Olhavalla kiinnostaa. Ja talvella lähtökin on helppoa jäältä. Reitti olisi mennyt kliinisti, mutta yläosan halkeama oli jäässä, niin vasaroin muutaman bird peak tyyppisen haan.

Jääruuvit apuna ala-ankkurissa

Reitin kakkostelu © Eero Myrsky

Halusin myös kokeilla isompaa teknogreidiä, joten päädyin Heart of Stone A3+ reitille. Reitti ei ihmeempiä ongelmanratkaisutaitoja vaadi. Kasa näitä linnunnokkia ja reipasta mieltä riittää. Suurimmat ongelmat oli taas reitin lopun ollessa jään peitossa. Toinen A3+ mitä tuli katseltua oli Haulbag-mies, mutta jätetään se asia vielä hautumaan. Sen verran kuumottavalta reitti näytti.

In the Heart of Stone

Hakut ja jääraudat olisis olleet paikallaan reitin lopussa.

Done that

Eero reitillä Rovaniemi-Turku all night long A2

Myös vapaakiipeilykausi tuli aloitettua samalla. Ukkosenjohdatin olikin ihan napakka aloitus kauteen.

Kevät meiniki?

Oli siellä muitakin © Eero Myrsky

Oldie A2 © Eero Myrsky

Oldie ylhäältä

Poikkarin kakkostelu on rankkaa puuhaa?